Epilogi eli Lauralle ja Olaville

Kaupungin laidassa musta puisto välkehtii tuhansin silmin.
Koverran lumeen kuopan, panen kynttilän heidän sydämensä kohdalle.
Ole heidän luonaan valo, valaise, varjele jouluyö.

Puhun nyt Teille sieluni sisar ja veli. Te olette lähteneet matkalle, heittäneet hyvästit. Sinkositte sanomanne, ne viitoittavat tietämme yhä; tulevaisuuden pioneereille, kirjastojen kalpeille rakastajille.

Unelmat ovat sangen yleisiä. Unelmien tuottaminen on hauskaa ja tuloksellista hommaa. Unelmamme on nähdä tahtomme toteutuneena korkeimpien huippujen ylittämisessä. Unelmamme on juuri vuorenhuipussa, jonka taakse ylittäjä on kadonnut.

Minulle vain tämä hirveä perspektiivi. Huutonne kuulen ja äänenne nostan. Voimanne tunnen ja perintönne kannan; sydämessäni, käsissäni. Kuitenkin, olen maailman rakentaja ja rakennus on nyt valmistunut. Unelmani on toteutunut. Viini jaloa vuosikertaa kimaltaa laseissa. Kuulen korvissani Lauran hersyvän naurun ja Olavin kajahtavan perkeleen. Kunnes jonakin aamuna lumen armo: hiiskahtamaton hiljaisuus. Olemme matkalla. Minne?

Teille tuntematon Terhi

Lauran sisaren pojan tyttären kummivanhempien tytär
Olavin isän kolmannen serkun vaimon sisaren tyttärentyttären tytär

Jälkikirjoitus: Kirjoittajanylpeyteni ei salli minun pyytää Teiltä anteeksi tekstienne varastamista. Ei tuon ylläolevan eikä noiden muidenkaan.