Lapsuus

Olen syntynyt Lapualla 28.9.1921. Isäni Kustaa Latvala ja äitini Elli Latvala olivat kansakoulunopettajia ja Lapuan Poutun koululla he toimivat lähes koko ajan. Isäni oli pohjolaista ja äiti savolaista talonpoikaissukua. Koulu, missä lapsuudenkotini sijaitsi, oli rakennettu selvälle pellolle, lakeudelle. Tuo eteläpohjalainen joki- ja viljelysmaisema onkin se, jossa tulen aina elämään, vaikka joutuisinkin minne tahansa.

Kotimme oli isohkossa maalaiskansakoulussa, missä asuntonamme oli viisi huonetta ja keittiö. Me lapset seikkailimme myös jännittävässä, isossa vintissä ja pilkkopimeässä talon alustassa. Iso ulkorakennus, jossa aittojen, kanalan, navetan, saunan ja huussien päällä oli avoin hirsiristikko, oli mainio kiipeilypaikka. Isä ja äiti olivat ahkeroineet koulun tontille rehevän puutarhan, jossa hyötykasvien lisäksi kasvoi kukkia, paljon kukkia - leukoijia, tuliunikoita, resedaa, valmuja, leijonankitoja, ukonhattuja ja suuria, suuria orvokkeja. Pienen ihmisen mielestä se oli tuoksuva paratiisi.

Olen elänyt onnellisen lapsuuden. Siitä kiitos vanhemmilleni. Isäni oli ankara, mutta hauska mies, hän hypitteli meitä käsivarsillaan mahdottoman korkealle, opetti syömään kaikenlaista ruokaa ja teki itse kullekin ikioman ongen ja kippurakärkiset puuluistimet, kun olimme tulleet siihen ikään. Äitini oli puuhakkain ihminen, minkä tiedän, sitä paitsi hän oli harvinaisen nuorekas ja epäsovinnainen, aina valmis uusiin hullutuksiin ja päähänpistoihin. Hänen lannistumattomuutensa ansiota on, etten muista meiltä mitään puuttuneen, vaikka jäimmekin pienenä orvoiksi.

Olin niin sanotusti vaikea lapsi. En tehnyt juuri muuta kuin nuhjailin yksinäni jossakin nurkassa. Asiaa edesauttoi vielä se, että kaksi vuotta vanhempi sisareni ja kaksi vuotta nuorempi veljeni suvaitsivat syrjäyttää minut tyystin keskinäisissä tappeluksissaan. Luulen, että olin tuohon aikaan, ennen kuin opin lukemaan, jonkinlainen yksityisajattelija. Ainakin äitini oli löytänyt minun kerran pikkutuolillani istumassa hiiren hiljaa, tuijottamassa hyvin kiinnostuneen näköisenä ilmaan. Hän oli kysynyt minulta, mitä teen. Minä olin vastannut: "Ajattelen."

Sitten tulivat kirjat. Opin lukemaan yht'äkkiä saatuani joulupukilta satukirjan, eikä minua pitkiin aikoihin nähty. Hilasin saunanvintillä olevaan suureen puulaatikkoon kaikki lempikirjani ja se oli olevinaan "kamarini", jossa sain olla kenenkään hätyyttelemättä, kuvitella onnelliset loput surullisiin kirjoihin ja katsella pääskysten pyrähtelyä puuliiterin orrella olevaan pesäänsä.

En oikein muistakaan, mitä noihin aikoihin luin, ainakin Montgomeryn Anna-kirjat ja Alcottin ja Mary Marckin tyttökirjat, Pikku Heidin ja Kolme muskettisoturia. Ja Monte - Criston kreivin. Sen luin ainakin kuusi kertaa, mikä on tyypillistä märehtimiseen taipuvaiselle luonteelleni samoin kuin se, etten lue kovinkaan monia kirjoja, mutta sitä useammin niitä, joista satun pitämään.

Lapsuuteni oli tosiaankin monessa suhteessa onnellinen. Lämmin, iloinen kotihenki, vapautta yllin kyllin ja velvollisuuksia niin paljon kuin on tarpeellista, että mieli pysyisi terveenä ja elämänhalu virkeänä - hyviä ominaisuuksia runoilijan ja mielisairaalan lääkärin uraa ajatellen. Saimme auttaa puutarhassa ja pellolla, poimia marjoja ja sieniä talven varalle, olla mukana kaikessa, mitä kotona tehtiin. Pelkkää iloa kaikki, yhtä ainoata innokasta, pitkää päivää loppumattomiin.

Eikä niinkään, talvella palelin aina julmasti ja sitten piti pelätä mörköjä ja mustaa miestä ja Susi - Ilvestä ja tulipaloa ja sotaa - iltarukoukseni päättyi pitkät ajat tähän tapaan: "Ja rakas Taivaanisä, älä anna isän eikä äidin koskaan tulla kipeäksi ja kuolla, äläkä anna koskaan tulla tulipaloa ja Suomeen sotaa. Aamen." Tosin uskoni Taivaanisän kaikkivoipaisuuteen sai pahan kolahduksen isän kuollessa ja välit katkesivat kokonaan, kun viimeinenkin osa rukouksesta osoittautui tehottomaksi ja sota tuli Suomeen niin kuin tulipalotkin.