Nuoruus

Lapsuuteni loppui 11-vuotiaana, kun isäni kuoli oman käden kautta Mäntsälän kapinan jälkiseuraamuksissa. Isäni oli vakaumuksellinen oikeistolainen. Hänen tiedetään jo ennen syntymääni - vuonna 1917 - olleen perustamassa suojeluskuntia Etelä - Pohjanmaan pitäjiin. Kun Lapuan liike vuonna 1930 syntyi, kuului isäni liikkeen aktiiveihin. Liikkeen johtohahmo oli lapualainen maanviljelijä Vihtori Kosola, jonka talon pieni sivuhuone oli varustettu kansliaksi ja isäni arvellaan olleen siellä yhtenä "sihteereistä" hoitamassa käytännön asioita.

Alakoulussa ei ollut hullumpaa olla. Mutta mitä isommaksi itse tuli, sitä ahtaammaksi kävi koulu, ja yhteiskoulun yläluokilla istuessani olikin hartain toiveeni, että vuodet pian vilahtaisivat ohi ja kaivattu vapaus koittaisi. Talvisodan takia se sitten koittikin odotettua aikaisemmin, meillä oli kahdeksatta luokkaa vain muutama viikko ja lakit saatiin keväällä kypsyyttä sen kummemmin kyselemättä.

Kouluaikani oli melkoisen tukalaa. Illalla kotiin päästyäni olin niin väsynyt, että piti mennä lepäämään, herättyäni oli taas läksyt luettava, joten aikaa ei kirjallisuudelle liiennyt. Koulu merkitsi minulle, joskaan ei henkistä, niin kumminkin melkoista ruumiillista ponnistusta. Tuohon aikaan, kun unikin tuntui liian raskaalta levon muodolta, keinui mielessäni alati Kiven "Lintukodon" kevyt, aaltoileva rytmi, uskoin puolittain tosissani, että vain Lintukoto voisi antaa minulle levon ja virkistyksen, jota en muuten saanut: siellä unikin olisi kirkasta ja kevyttä, ohut, painoton varjo vain, joka liukuu otsan ja silmien ylitse ja on taas poissa.

Koko kouluaikani elinkin eräänlaisessa sielullisessa umpiossa; ainoa, mikä kiinnitti huomiotani oli luonto. Kuljeskelin pitkin peltoja ja metsän rantoja, ajelin varpusparvea tunkiolta tunkiolle. "Missähän ne linnut oikein ovat?", höpisin itsekseni harppoessani rapaista maantietä vähintään puolen kilometrin päästä kuuluvaa äkäistä rähinää kohden - lakeuden lapselle varpunenkin on lintu ja varis niitä kaikkein parhaita lintuja.

Keskiluokilla aloin kuitenkin silloin tällöin lueskella, mitä eteeni sattui, ja seitsemännellä luokalla ollessani koin ensimmäisen kirjallisen järkytyksen: "Peer Gyntin", josta opin pitkät pätkät ulkoa. Ylipäänsä harrastin yksinomaan runoja; romaaneja en sitten lapsuuspäivien olekaan lukenut montakaan. Tuo runoiluharrastelukin oli jokseenkin kevyttä ja runot näyttivät alussa aivan hassuilta ja ihmettelin, kuinka kukaan viitsii sellaista kirjoittaa. Mutta vähitellen runot alkoivat viehättää enemmän ja enemmän ja koska ei ollut kerta kaikkiaan mahdollisuutta ostaa kirjoja, niin leikkelin Yhteishyvästä ja muista samankaltaisista lehdistä värssyjä pieneen sinikantiseen vihkoon, jota lueskelin ladonovella istuen. Mainittakoon, että jo kouluaikana minulla oli hämärä tietoisuus siitä, että mahdollisesti joskus rupeaisin runoilijaksi, mutta en koskaan kirjoittanut säettäkään.