Nuori aikuisuus

Runoja aloin kirjoittaa poikkeuksellisen myöhään, ensimmäisen kai panin paperille 1943 kevättalvella. Äitini suvussa melkein kaikki ovat harrastelleet runoutta ja vaikka haaveilinkin nuoruudessani runoilijan urasta, niin pöyristyttävästä epäkäytännöllisyydestäni huolimatta olen aina ajatellut käytännöllistä uraa. Sellainen on ainakin omalta osaltani tuntunut välttämättömältä, se antaa henkistä selkärankaa.

Niinpä sitten yritin vuoden opiskella filosofiaa, mutta se ei tuonut tyydytystä, joten hain Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun aikomuksenani valmistua sosiaalihuoltajaksi. Minulla olikin jo esiharjoittelu takana, kun lopuksi käännyinkin lukemaan lääketiedettä. Kun sekään ei tuottanut aivan täydellistä mielenrauhaa, aloin yhtäkkiä myös runoilla. Tuotteeni olivat aivan kamalia, ensimmäiset kurjat rääpäleet, eivätkä seuraavatkaan olleet paljon kummempia. Harrasteluksi runous olisikin minun osaltani jäänyt - ainakin pitkiksi ajoiksi eteenpäin - ellei sattumalta voro olisi vienyt kukkaroani.

Saadakseni opiskelurahoja kokosin runoni ja vein ne WSOY:lle, mistä ne odotusteni mukaisesti palautettiin, joskin myötätuntoisesti. V. I. Mikkonen, joka siihen aikaan luki käsikirjoituksia WSOY:ssä, kutsui minut puheilleen ja selosti laajasti runouden olemusta ja oikean tekniikan merkitystä runonteolle. Olen hänelle niistä neuvoista aina kiitollinen. Hän oli muuten joutunut hankkimaan osoitteeni poliisilaitokselta, koska olin tietenkin unohtanut merkitä sen käsikirjoitukseen, joten rosvoilla ja poliiseilla on melkoinen osuus runouteni julkisaattamisessa.

Ja vasta tämän jälkeen aloin katsella runojani koko lailla uudella tavalla, kriitillisestä näkökulmasta, havaita niiden teknilliset ja muut puutteet. Luin melko tavalla runoutta, mutta nyt aivan oppilasmaisesti. Paremman puutteessa tankkasin pommisuojassa istuessani V. Artin "Runoanalyysiä", josta löysinkin monta hyvää vihjettä. Jouduin noina sotavuosina olemaan melko paljon sairaalapalveluksessa ja Rauhan kenttäsairaalassa sitten kirjoitinkin kesällä 1944 "Yökkömökin", joka ei kuitenkaan saavuttanut kustantajan suosiota. Puolta vuotta myöhemmin se sitten kuitenkin hyväksyttiin.

Sen sijaan lukemisharrastukseni ei ole koskaan ollut erityisen järjestelmällinen, sillä nuorena aikuisena minun on aina pitänyt jollakin tapaa "puolivarkain" siepata runoutta itselleni. Lääketieteen opinnot ja sodanaikainen sairaalapalvelu veivät aikani tyystin. Niinikään minun on sanottava, että nuorempana tunsin vain suomalaista runoutta. Kaarlo Sarkia on minulle aina jäänyt vieraaksi mutta Edith Södergrania rakastan, niin kuin suurta rakastetaan, hiljaisesti ja nöyrtyen, mutta sitä kestävämmin.

Ensimmäinen ihastukseni oli Saima Harmaja, jota siihen aikaan pidettiin suurena runoilijana. Minäkin rakasti häntä, joskin useimmiten vain jonkin säkeistön tai säkeen perusteella. Ratkaisevammin vaikutti kehitykseeni Aaro Hellaakoski. Eila Kivikk'aholta opin, ettei runoilijan suinkaan tarvitse olla synkkä, vaan myöskin hilpeys kuuluu lyriikkaan. Muuten aivan tavalliset arkipäivän ihmiset vaikuttivat minuun enemmän kuin useat kuuluisat runoilijat. Myöskin jo nuorena - kuten myöhemminkin - olen ajatellut, että puhdas, pyyteetön ilo elämästä on inspiroinut minua eniten ja etsii ilmausta runoissani.