Perhe-elämän ensi vuodet eli Siilinjärvellä vuonna 1951

Kerran minulta kysyi eräs toimittaja, tuottaako vaikeuksia hoitaa rinnakkain kirjailijan, lääkärin ja perheenemännän tehtäviä. Minä vastasin hänelle, että sen perheenemännän voi heti pudottaa pois. Minä en nimittäin osaa keittää enkä mitään sellaista. Mutta onneksi minulla on ollut hyviä kotiapulaisia. Ja Olavi tekee keittiötöitä minunkin edestäni. Hän on joskus sanonutkin, että hän paistaa ainakin tuhat pannukakkua vuodessa.

Lapset vaativat tietysti osansa, mutta he antavat myös. Heidän seurassaan virkistyy. Minulla on nyt kaksi leikki-ikäistä lasta, tyttö ja poika ja saamme pian kolmannen lapsen. Olavi on sitä mieltä, että hän on poika - hänellä on ollut kauan nimikin, Lippo - ja Olavin vaisto ei ole vielä kummallakaan kerralla pettänyt. Lapsen syntyminen tekee meidät aina kovin perheellisiksi, kartamme kaikkia ystäviä ja sukulaisia. Me haluaisimme molemmat suuren perheen, katsotaan nyt kuinka monta lasta meille suodaan.

Oikeastaan pitäisi aina omistaa pieni vauva, niin tuntisi itsensä tärkeäksi. Suorastaan elintärkeäksi, hänelle. Elämä on ihmeellistä. Kaksi kertaa olen katsonut opiskeluaikanani peiliin obduktiosalissa ja tietänyt odottavani lasta. Tätä uutta olen kantanut mielisairaalan ladatussa ilmapiirissä. Pitääköhän minun ottaa hänet töihin mukaan, että voin imettää? Nythän minulla on uusi tilanne, kun olen pari vuotta sitten valmistunut ja olemme muuttaneet tänne Olavin synnyinkaupungin Kuopion liepeille Siilinjärvelle, missä olen Harjamäen piirimielisairaalan osastonlääkärinä. No, onneksi Olavi on erinomainen isä. Kun Marja ja Otto itkeskelivät pieninä, mieheni jaksoi kanneskella heitä öisin sylissään ja lausui heille runoja.

Minä olen nyt kirjoittanut kaksi kirjaa. Sen esikoisrunokokoelmani ja sitten Pikku - Marjan eläinkirjan, joka syntyi parissa viikossa tyttäreni syntymän jälkeen. Muutoin en kirjailijana tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Yksi on ainakin varmaa: olen sitä tyyppiä, joka kehittyy hitaasti, pikemminkin myöhäis- kuin varhaiskypsä. On nimittäin niin, että kirjailijantyöllä ei oikein elä. Ei Olavikaan, vaikka hän on minua pidemmällä ammatissaan. Joskus, varsinkin sodan jälkeen, jouduimme aamulla miettimään mitä sinä päivänä suuhumme pistäisimme. Onneksi minulla on nyt lääkärintyöni ja Olavi voi tehdä senttijuttuja.

Meiltä usein kysytään, millaista on kun kaksi kirjailijaa elää samassa talossa. Ehkä se merkitsee sitä etten minä anna koskaan miehelleni keskeneräisiä runoja. Vasta viimeistelyvaiheessa luetan ne hänellä. Kukaan ei nimittäin ole niin ankara kriitikko kuin Olavi. Minun täytyy tunnustaa, että joskus käyn sisäistä kamppailua itseni kanssa siitä, etten tuntisi itseäni henkisesti sorretuksi tässä parisuhteessa. Ajattelen usein, että Olavi on elämä ja minä olen lapsi. Hän kertoo minulle satuja ja tosia ja huolehtii minun kehityksestäni. Ja hän sanoo minulle aina "kultaseni" tai "tyttöseni".

Minä olin nuorempana varsin ujo, erityisesti itseäni paljon tunnetummassa kulttuuripiirissä Helsingissä, missä Olavi liikkui kuin kala vedessä. Minä vain salaa ihailin esimerkiksi Aaro Hellaakoskea, joka on mieheni ja minun suuri rakkaus, kuulisittepa kun hän lukee Hellaakosken runoja syvällä rintaäänellä. Kyllä minä tuolle ihailemalleni runoilijalle kerran lähetin kirjeenkin. Tässä taannoin Olavi kirjoitti jollekin kollegalleen meidän eroavaisuudestamme näin: "Minä olen kyllä, herra paratkoon, ajoittain hyvinkin suulas, mutta osaan kyllä vaietakin, vaimoni taas peräti hiljainen, joskaan ei mikään murjottajatyyppi. Laatuunkäypiä ihmisiä, luulisin."

No, kyllä minusta sitten löytyy tahtoa ja sitkeyttäkin. Enhän muuten voisi harjoittaa lääkärinammattiani. Työtä täällä totisesti riittää. Sodan jäljiltä olosuhteet eivät ole todellakaan hyvät. Meillä on yksi punainen paikattu villatakki 150 naiselle. Elämä mielisairaiden parissa on raskasta, mutta sopivaa myös lyyrikon minälleni, koska joskus tarvitaan paljon mielikuvitusta potilaiden kanssa toimeen tulemiseen. Nimittäin vielä ei mielitautiopilla ole kovin paljoa annettavaa sairaiden avuksi. Onneksi tiedemiehet koko ajan kehittelevät lääkkeitä. Minä vain puhallan aamusignaalin:

                Onko johtajaa, en tiedä,
                psykopaattiorkesterin,
                partituuri kyllä on.
                Luulen: olen pasunisti.
                Isältäni torven perin,
                jonka lunasti hän verin,
                käskyin: ole ehdoton. 

                Torvi soimaan, kipunoimaan!
                Soitan aamusignaalin.

                Jos se voisi, niin se soisi
                korviin umpikuuronkin.