Elämän ruuhkavuodet eli Paiholassa 1950-luvulla

Ei olisi eilen pitänyt lukea Camus'ta. Hän saa ihmisen tuntemaan todella sivulliseksi. Enkä oikein ymmärrä hänen mieltymystään Sisyfos - myyttiin: mitä järkeä on vierittää kiveä mäkeä ylöspäin. Joku minimaalinen annos mielekkyyttä sentään lienee toivottavaa. Rutosta pidän, sen traaginen optimismi on sukua omalle elämänkäsitykselleni. Olen tutustumassa Snellmanin filosofiaan. Abstraktista kieltämättä, mutta unilukemisena se menee hyvin.

Olen iltatyyppi, unirytmini on yhteiskunnalle soveltumaton. Parhaat hetket ovat usein iltayöstä, kun ulkona myrskyää ja seison avoimen ikkunan ääressä ihmetellen ja kuunnellen tuulen elävää puhetta. Pitäisi syödä vitamiineja, pitäisi olla enemmän ulkona. Minulla on ollut taas kiirettä työssä. Iltaisin olen sitten väsynyt, en jaksa juuri muuta kuin istua nojatuolissa jalat allani ja polttaa savukkeita, yhden toisensa jälkeen. Tänään on onneksi saunapäivä, se pyyhkäisee väsymyksen pois.

Joskus minusta tuntuu, että en olekaan sunnuntai-, vaan maanantailapsi, kun maanantaina marssin työhön ja huomaan, että joka osastolle on sunnuntain maissa tullut potilaita päivystystapauksina, jotka pitäisi kiireesti tutkia ja aloittaa hoito. Sunnuntait ovat kuin saaria valtameren keskellä, pitkiä tyyniä päiviä, täynnä hiljaisuutta ja mietiskelyä. Nukun tavallisesti pitkään ja lueskelen iltapäivän, etäännyn kauas tavanomaisista mielteistäni. Jos saisi joskus valmiiksi jotakin, niin kuin rakentajat talon, tai kuvanveistäjät veistoksen. Tämä meidän työmme on liukuvaa, aina ovat asiat ja ihmiset liikkeessä. Koskaan ei voi sanoa, että olisi saanut lopullisen tuloksen. Hetkestä hetkeen tilanne muuttuu, mutta ehkä se juuri onkin mielenkiintoista.

Tunnen olevani kuin merellä, kun olen tämän aaltoilevan ihmismassan keskellä, enkä voi sanoa, etten joskus tuntisi pientä meritautiakin. Lapset ovat samalla tavoin liikkuvia, mutta kuinka toisin sentään, aina jotakin rakentaen ja purkaen, saaden aikaan mielikuvituksellisen maailman, pienoismaailman, jota voi huvittuneena tarkkailla, mutta joka ennakoi tulevia yhteiskunnan rakentajia. Sairaitten maailma on pirstoutunut, epätodellinen, vääristynyt, siitä ei saa otetta, se häilähtelee hetkestä hetkeen kuin kaleidoskoopin kuvat. Kunnes parantuminen alkaa ja kuvat taas järjestyvät, muotoutuvat maailmaksi, kiinteytyvät ja saavat hahmoa.

Kävin taannoin taidenäyttelyssä, enkä pettynytkään, löysin pari työtä, joista pidin. Niissä oli omalaatuista naiivia hartautta, ja eräänlaista karua huumoria myös. Virkistävää joskus nähdä maailma toisen ihmisen silmin. Kaikista tauluista en pitänyt, eikä se liene tarkoituskaan. Vieroittavalta tuntui eräänlainen lahon tuoksu, lievä rappion maku. Mielisairaalassa kai saa dekadenssista kyllikseen muutenkin. Joskus täällä maalla asuessa tulee suunnaton värien nälkä, kun ei ole tilaisuutta nähdä maalaustaidetta. Pitäisi matkustaa kaupunkeihin, etelään, mutta siihen olen liian laiska. Musiikin nälän voi aina tyydyttää kuuntelemalla sinfoniakonsertit tai levysoittajan avulla.

Sataa lunta, vinoon ja tiuhasti, alhaaltapäin katsoen se on kuin suunnaton mehiläisparvi. Koskahan tästä tekee kevättä toden teolla. Talvi on pitkä näillä leveysasteilla. Etelä-Suomessa kevät tulee hyvinkin paria viikkoa aikaisemmin kuin täällä Pohjois-Karjalassa. Miksi kuitenkin yhä viihdyn tässä kulttuuripiirissä, jossa on vähän ärsykkeitä, paljon hiljaisuutta, aikaa mietiskelyyn ja lueskeluun. Primitiivinen veto korpien hiljaisuuteen? Kosken kohinaa öin ja päivin, tuulen huminaa jättiläispuissa, pitkiä varjoja lumessa, uskomattoman sinisiä iltapäivän hetkiä näin maaliskuussa. Kurjet ja joutsenet lentävät yli muuttomatkoillaan, susi samoaa valtakunnan rajan yli lampaita saalistamaan; aina niitä on jossakin nähty mutta ei saada ammutuksi, koululapsetkaan eivät uskalla niiden pelossa kulkea ilman saattajaa. Tarinoita suoraan kansan suusta, pitkiä iltapuhteita, elävää hiljaisuutta. Outoja uskonlahkoja, hurmiota, kiihkoa ja hulluutta. Ja metsä, metsä, huokaava, kohiseva.

Huomaan, että tarinani on viritetty molliin. Se johtuu asioitten luonteesta. Kotona en koskaan ikävysty. Istun vakiopaikallani nojatuolissa lueskelemassa, katselen mäntyjä, jotka ikkunan ulkopuolella huojuvat tuulessa. Lumi putoilee oksilla pehmeinä lepereinä, orava juoksentelee ylös runkoa. Varikset lentävät parvissa vastatuuleen, pilvet liukuvat ja muuttavat muotoaan lakkaamatta. Tai katselen mustaa Eino Leinon kuvaa oven päällä, isän valoisaa profiilia, seinällä olevaa Vionojan Eriikaa hiilipiirroksessa, omenankukkaseppele ohimoilla, sanomaton rauha kapeilla tytönkasvoilla.

Katselen kirjoja ja täytyn muistikuvilla, tarvitsematta edes avata niitä. Me olemme oikea kirjatoukkaperhe. Luemme paljon. Lukeminen kehittää mielikuvitusta. Olisi kai hyvä, jos vanhemmilla olisi aikaa lukea lapsilleen, minulla ei ole, mutta ehkä Olavi lukeekin. Hänellä on muutenkin aikaa olla viiden lapsemme kanssa. He retkeilevät ja opettelevat kepposia. Minä rakastan kahta osmankäämiä kapeassa lasimaljakossa. Rakastan kiinalaista maljakkoa, talonpoikaistuolia oven suussa. Huone on elävä ja elämää täynnä, lasten hälinää, iltaista hiljaisuutta, musiikkia. Kotiamme ja sisustusmakuamme kuvaa hyvin ystävämme Kari Suomalaisen lausuma, jonka hän taannoin kirjoitti Olaville uuden avioliittonsa myötä rakennetusta kodistaan: "Pistäydy Helsingissä katsomassa kotiani. Se on juuri sellainen, jonka kerroit herättävän Laurassa ja Sinussa pahoinvointia - antiikkihuonekaluja jne."

Ja unelmat: ei minulla ole unelmia. Olen realisti. Odotan, mitä tapahtuu, otan vastaan avoimin silmin, siinä kaikki. Ja aina voi tapahtua jotakin, josta ei ole osannut edes uneksia. Aina tapahtuu. Joillekin. Minulle. Huomaan olevani suuresti kaksijakoinen. Sairaalassa taivun uskomaan legendaa, joka kertoo, että kaikki mielisairaat pääsevät taivaaseen, ehdoitta. Suon sen heille, uskon siihen. Heti, kun astun ovesta ulos, olen pakana tai panteisti, miten sen ottaa. Mikä avara maailma, kun aamulla astun pyryyn ja tuuleen. Rakastan myrskyä. Kuuntelen tuulta nytkin, kun se vinkuu, aina rakastan myrskyä, mielettömästi, aivan kuin se olisi elävä olento, öinen hulmuava tulisilmäinen demoni.