Tuulien talossa

Siitä on monta vuotta, kun ajattelin, että jokainen tuo tähän taloon tulleessaan oman pikku maailmansa mukanaan. Jumala on suuri saippuapallojen puhaltaja, joka puhaltaa itsekullekin oman pallon, kenelle avaramman, kenelle ahtaamman. Näitä palloja hän sitten huvikseen puhaltelee maailmaansa, jossa ne hetken kimaltelevat häipyäkseen ja hajotakseen. Mitä varten, ei voi sanoa. Tätä ja muuta ajattelen, kun kävelen rappusia ylös ja alas, tai kun soitan skaaloja ylös ja alas. Musiikki menee päähän, tosin se on ennen kaikkea sormissa. Tämä toinen maailma - mielisairaala - on samalla kertaa tuttu ja painajaismaisen outo.

Pistäydyin äsken virkistämässä itseäni kupillisella kahvia Eksistentialistien Baarissa. Se on ansainnut nimensä, sillä monet sen asiakkaista ovat todellisia eksistentialisteja: käyttäytyvät omituisesti, ja toiseksi, eksisteeraavat, tekemättä juuri muuta sen kummempaa. Pahinta on tuo tyhjä katse, joka ei mitään näe ja suuntautuu jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen. Ja äänet sitten. Olen sitä mieltä, että Paholainen olisi saatava viralta. Ihmiskevätsää, jospa senkin aika joskus tulee? Silloin nämäkin talot voitaisiin muuttaa lepokodeiksi tai viikonloppuhotelleiksi.

Tulee mieleen Dante. Käviköhän hän koskaan mielisairaalassa? Olen jakanut naisten vanhan sairaalarakennuksen eri kerrokset Danten mukaan: Inferno, Helvetti, Kiirastuli. Kun puhun mielisairaalasta dantelaisen infernon hengessä, tarkoitan menneisyyttä. Viimeiset kymmenen vuotta ovat aikaansaaneet todellisen vallankumouksen psykiatriassa. Uudet lääkkeet ovat aiheuttaneet, että nyt 1960-luvun alussa täällä Harjamäen sairaalan osastoilla on varsin rauhallista. Kävin tänään ylilääkärin kanssa kiertämässä Kiirastulessa. Ylilääkäri totesi: - Täällähän vallitsee oikein kodikas hullujenhuonetunnelma.

Olen leikkauttanut tukkani lyhyeksi talon kampaamossa. Aluksi uusi kampaukseni vaikutti oikein pikantilta, mutta ensi-innostuksen mentyä ohi tunsin itseni kynityksi kananpojaksi. Kasvoni ovat sietämättömän lapselliset. Mistä siepata tuo tyyni arvokkuus, jonka katsotaan kuuluvan lääkärin rooliin? Huulipuikkoni tuskin osoittaa kulumisen merkkejä, keväällisestä puikosta riittää varmasti vielä pariksi vuodeksi. Ei hätää. Kömpelön karun valkoisen takkini alla olen ihminen ihmisten joukossa, altis hädälle ja tuskalle, altis myös nauruun kun on aihetta. Kuljen tämän talon läpi kevein nopein askelin, hoitajat eivät pysy perässä kuin harppaillen, potilasjoukko kyllä kerkiää nykäistä kylkeen ja saada katseen, hymyn. Ei tämä ole mikään rooli, olen elementissäni, kun olen ihmismeressä. Pisara meressä, mutta tietoinen pisara.

Olen istunut koko illan hämärissä, katsellen tummuvaa taivasta vasten piirtyviä männynoksia. Niissä on oma vihreä rauhansa, silmä ei väsy niihin. Päivän viipyvä lämpö painostaa, vaikka ovi parvekkeelle on auki. Askelet ratisevat hiekassa ikkunan alla, maantiellä ajaa auto ohi. Aina pienen tovin perästä pikku veli ja pikku sisko kiipeävät vuorotellen polvelleni, painaen kaikuvan suudelman poskelleni. Lapset ovat minulle sellainen ilo, että heitä en voi sanoin kuvailla, jääköön sikseen. Heidän kauttaan maailma on saava uutta ilmettä.

Kuulin äskettäin Brahmsin neljännen sinfonian, sain taas hetkeksi aikaa rauhan sielulleni. On jotakin, joka on katoamatonta, kaiken tappion uhalla säteilevää kirkkautta. Yhä enemmän pidän Brahmsista, hän käy syvemmäksi lähemmin tutustuessa. Entä Beethoven, hänen viulukonserttonsa tai pianokonserttonsa, Eroica tai Viides, en tiedä mistä eniten pidän, kukin niistä on hyvä vuorollaan, kullakin on oma sanottavansa. Kuitenkin: Bach on muuta, toista, hän on valtameri. Ei pitäisi vertailla eri säveltäjiä, he ovat yhteismitattomia. Myös elektronisella musiikilla on oma viehätyksensä. Olen kaikkinälkäinen, huomaan, miksi en olisi, varsinkin koska aivan ilmeisesti elän ennen kaikkea korvillani.

Olen aloittanut sairaalapäivystyksen. Tänä iltana pakkasin "vankilalaukkuni" ja marssin tähän pieneen huoneeseen, joka oikeastaan on sairaalalääkärin huone. Klo 18.30 kävin osastolla katsomassa erästä huonoa potilasta. Klo 19-21 kirjoitin puhtaaksi pienen sadun. Klo 21-22.30 kirjoitin pari kirjettä. Klo 22.30 avasin ulko-oven miehelleni, joka tuli tervehtimään minua. Söimme pienen piknikillallisen ja juttelimme. Klo 23.30 mieheni läksi kotiin ja jäin polttamaan savuketta. Nyt olen jo pyjamassa, sellaisessa lyhytlahkeisessa, joka on hyvin tyttömäinen ja hiukan kevytmielinen. Mikä merkitys on sillä, minkälainen pyjama päivystävällä lääkärillä on? Minä vain ihmettelen.

Kotoa lähtiessäni mietin, mitä ottaisin lukemiseksi. hylkäsin sekä Epikteoksen Ojennusnuoran että Kierkegaardin Kärsimysten evankeliumin. Päädyin Tsehovin pitkiin kertomuksiin. En voi sietää Kierkegaardia, tulen sairaaksi kun ajattelen häntä. Se johtuu siitä, että tutustuin häneen vääränä ajankohtana. Se oli Kannaksella kesällä -44. Kierkegaard on sofisti, sanamystikko. Hänen dialektiikkansa ei vakuuta. Tsehov on toista maata. Muistelen, että hän tyhjensi samppanjalasin kuolinvuoteellaan perinteelliseen venäläiseen tapaan. Hänen muistokseen olen valmis juomaan pullon pilsneriä, joka on salkussani. Oman samppanjani aion juoda hyvissä ajoin, silloin kun se maistuu.

Myös Tsehov oli medisiinari - mikä etäinen lohdutus tässä tilanteessa. Olen vastuussa noin tuhannen ihmisen terveydestä ja hengestä. Mikä minä olen vastaamaan heistä, pieni tyttö suuressa sairaalassa, ainoina aseina stetoskooppi ja refleksivasara. Jos täällä puhelin soi, se tarkoittaa yleensä sitä, että joku on heittämässä henkensä. Yöllähän ihmiset tavallisesti kuolevat. Miksi lienen tällaisen ammatin valinnut. Lähinnä filosofisista syistä. Mutta on siinä muutakin, dynaamisempaa. Tämä on osa minun jumalkapinaani, suuri "ei" kaikelle fatalismille. Jos penisilliini olisi keksitty muutamia vuosia aikaisemmin, ei pikkuveli olisi kuollut sepsikseen enkä minä nyt ehkä istuisi tässä. Totta kyllä, hän olisi säästynyt sotaan, kuten muut pikkuveljet.

Ilta punaviinin merkeissä. Vapautunut, laulava tunnelma, parvekkeella viileä elokuinen hämärä, mielessä sanat, sanaton laulu - oi, että voin soittaa, estottomasti nyt, kun on vähän viiniä veressä ja mielessä kuulas kirkkaus. Miksi en oppinut soittamaan pianoa lapsena, tuskittelen usein kun tunnen, kuinka kömpelöt sormeni ovat ja kuinka estoista soitto, joka kamppailee teknillisten vaikeuksien kanssa pystymättä ilmentämään sisäistä sanottavaa. Director sanoo, että soitan liian ujosti, joskus taas kosketukseni on hänen mielestään hätäistä tai ylen määrin surumielistä. Kukaan, kukaan ei tiedä, kuinka intohimoisesti musiikkiin suhtaudun. Näen unta ihmeellisistä akordeista. Tanssissa voi improvisoida, mutta soittamisen on mentävä veriin, ennen kuin se pystyy ilmentämään mitään.

Viileä ilmavirtaus on saavuttanut paikkakuntamme, tukahduttava hellekausi ukkosilmoineen on ohitse. Yöt ovat raikkaita, kun nukkuu ikkuna auki, on uni syvää ja ravitsevaa. Selvä syksyn aavistus on jo maisemassa. Leijonankitojen keltaiset liekit kohoavat ruusujen tumman purppuran keskellä kuin keltaiset pitkät vahakynttilät. Aamut ovat raikkaita ja mielestä on paino poissa. Rakastan näitä syksyä kohti korkenevia päiviä. Minulla on meneillään eräänlainen Shakespeare-kausi. Olen lumoutunut hänen suuriin tragedioihinsa - komedioihin en liene kyllin kypsä. Hamlet: ihmisen ikuisen ambivalenssin perikuva. Kuningas Lear: seniilin psykoosin sairaskertomus. Othello: mustasukkaisuusparanoian kehitys. Macbeth: syyllisyydentunnon karmaiseva kuvaus

Kaikki toiset jo nukkuvat. Sytytän savukkeen, olen kahden itseni kanssa, liityn olevaiseen sanoitta, äänettömyyden laulussa. Riemu täyttää tämän hetken, hiljainen riemu, jonka syytä en tunne. Tiedän, että olen humaltunut, hyvin hiukan, tämä tieto ei hämmennä ja pelota. Portteja avautuu, jotka päivin ovat suljetut, lennokkuus hipoo haltioitumisen rajoja. Voiko kuitenkin tämän syy olla, että tänään hiukan onnistuin, että soitossani oli sitä nuorta kukkeutta, joka on olemukseni perussävy, kaiken surumielen alta vastustamattomasti murtautuva. Perusolemukseni on ilo. Elän. Se riittää. Nyt. Ja ilo.