Surukirje Olaville

                                        Jouluna 1964

Kultaseni,

aloitan tänään tämän kirjeen Sinulle. Sinä sanoit, joskus kun olimme yhdessä, ja oli hyvin kaikki: "Kirjoita minulle kirje." Sitä en tehnyt, oli hyvä keskustella kanssasi, suukko sai sanoa loput. Niitä meidän keskustelujamme: aamukolmeen voi vierähtää aika, se oli huimaa lentoa, sellaista ei voi kuvitella, joka ei ole kokenut. Missä on nyt minun tarinaniskijäni, kenelle kerron, sillä jos olen työssä, ajattelen: nyt soitan kotiin ja kerron kaiken Sinulle. Ulkona kulkiessani säpsähdän: se olet Sinä, joka tulet vastaani nopein askelin. Kaikki huutaa Sinua, kuinka tuo huuto voisi vaieta.

Sinä aloit kevään laskemisen tästä päivästä. Nyt on talvipäivänseisaus, jo alkaa valjeta. Kuinka pitkä, pimeä syksy, mitkä vedet sieluni ylitse. Ja kaiken ylitse ikävä Sinuun, kuin avohaava, joka alituiseen vuotaa. Nyt katselen koivujen koukeroisia oksia, jotka lumi on silannut valkoisiksi. Nyt lopetan tähän, tämä on esipuhe, tämän jälkeen en tiedä, mitä tulee. Se on Sinulle kaikki.

Sinä viimeisenä iltana sanoit: "Tulee ikävä." Minun on tullut, tämä on pohjatonta. Hakkaan kuin päätäni seinään, jos pääsisi johonkin toiseen maailmaan, sinne missä Sinä olet, joskus tuntuu vain ohut verho olevan välissä. Mutta ei: Sinä olet antanut minulle perinnöksi tämän maailman, nämä ihmiset, ja minun on opittava rakastamaan heitä, kuten Sinä heitä rakastit. Koko ajan kuljimme käsi kädessä, koko matkan, ja Sinä sanoit, etteivät kädet koskaan irtoa. Loputtomasta loputtomaan, kädet eivät irtoa. Rakkaus on juuri sitä.

Rakastan Sinua, olenko jo sanonut sen, sanon sen uudelleen. Nyt on joulupäivä, kuusen tuoksu, kynttilä kuvasi edessä. Pieni uskoo vielä joulupukkiin. Sinä sanoit: "Haluaisin vielä elää, pienenkin takia." Sinä olit elämää täynnä. Puoli vuotta, toukokuun alusta lokakuun viimeiseen, Sinä olit meidän ilonamme siitä kohtalokkaasta yöstä. Oksensit verta, siitä se alkoi. Sen puoli vuotta olimme lähellä toisiamme, käsi kädessä. Muistatko, kun kävimme tohtorissa? Hän sanoi, että Sinulla on sydäninsuffisienssi, keuhkoissa staassirahinoita ja etuseinämäinfarkti sydämessä. Sinä aloit kovasti vapista, tuskin pysyit tuolilla. Tohtori sanoi: "Viisi lasta". Ja pudisti päätään. Mutta heitä on kahdeksan.

Muistan, joulukuussa 1943, silloin oli sota, Sinä tulit Helsinkiin, asepuvussa, Sinun piti esiintyä Messuhallissa matineassa. Ethän Sinä tietenkään esiintynyt, Sinä et pidä julkisesta esiintymisestä. Minä halusin mennä sinne, että näkisin Sinut, mutta samana päivänä joku soitti ja kutsui konservatorioon, sanoi, että Sinäkin olet siellä. Kuinka minä vapisin silloinkin. Sinun esikoisesi olin lukenut, heti tiesin: tässä on se mies. Sinun esikoisesi rehellisyys se oli, joka pani minut vapisemaan, ja runous, joka siitä henki. Sellaista en ollut ennen lukenut. Nuoruus sumussa, mutta Sinä pyrit kirkkauteen, näkemisen selvyyteen.

Minä tulin konservatorion ravintolaan ujona ja estyneenä. Ne istuttivat minut Sinun viereesi. Sinä sanoit: "Isänä minä tiedän." Ja minussa alkoi itkeä, ajattelin, miksi miksi, Sinä olet jo isä, minä pieni tyttö. Me puhuimme kuin tuttavat, ikituttavat. Se oli alusta lähtien outoa yhteisymmärrystä. Minä en ollutkaan enää niin ujo. Sinä puhuit kokemuksen äänenpainoilla. Sinä joit minun lasistani, käteni vapisivat, sain sydämentykytyksiä.

Sinä olit luvannut minulle tekijänkappaleen, joulukuun lopulla se tuli kotiini, minä avasin paketin vapisevin käsin, siinä oli Suuntana läntinen. Kirjoitin Sinulle, lähetin oman mehiläisen vahasta valamani kynttilän. Sinä poltit sitä korsussa, se oli Sinun joulusi. Sinä, minun tuntematon sotilaani. Kuinka vaikeata oli kirjoittaa Sinulle, halusin sanoa kaiken, kirjoitin kirjeeni monta kertaa, siitä alkoi kirjeenvaihtomme. Nyt ne kirjeet ovat tuhkana, se tapahtui myöhemmin se polttaminen, silloin kun Kannas murtui, ja kun minä murruin ja halusin lopettaa seurustelumme. Sinulla oli kolme lasta, neljäs tulossa enkä kestänyt sitä ristiriitaa. Palautin kirjeet Sinulle, ja Sinä poltit ne, etteivät joutuisi vihollisen käsiin. Mutta se oli myöhemmin, sitä ennen oli tapahtunut paljon muuta, sydämentykytyksiä postimiehen tullessa.

Oli Floran päivä 1944, Sinä olit lomalla Aunuksesta. Sinä tulit minun luokseni, meidän piti mennä teatteriin, mutta emme lähteneetkään. Sinä istuit huoneessani, ja sanoit äkkiä: "Lähdetään kävelemään tai minä otan Sinut syliini." Me läksimme kävelemään. Valpurintiellä Sinä sanoit: "Meidän kirjeenvaihtomme on mennyt liian intiimiksi, minä luulen, että olen rakastunut Sinuun." Minä itkin. Sinä kysyit: "Miksi itket?" Ajattelin perhettäsi.

Sillä kadulla Sinä suutelit minua ensi kerran. Sinä poimit minulle valkovuokkoja Topeliuspuistosta, kävelit ruohikolla kuin ei kieltotauluja olisi ollutkaan. Sinulle ei kieltotauluja ollutkaan. Sinä olit aina vapaa mies. Oli monta päivää, jolloin olimme kuin unessa. Minulla oli lapsellinen flanellinen yöpaita, siinä oli sinisellä pohjalla punaisia ruusuja. Minä muistan Sinun hennot lapaluusi käsieni alla. Sinä lupasit minulle itsesi luineen nahkoineen. Kuinka suloista, peruuttamatonta.

Nyt on vain yhdet askelet kulkemassa, mihin vaellan, että löydän Sinut, mihin kaukaisuuksiin, vai lähellekö kenties. En tiedä mitään. Odotan.