Yksin

Minä olen lapsesta ollut likinäköinen. Siksi varmaan en ole silmätyyppi. Elän enimmäkseen korvilla. Kieli ja sanat ovat minulle hyvin tärkeitä. Vielä 1953 ilmestyneessä Aamusignaalissa käytin sanoja huolettomasti. Sen jälkeen olen kiinnittänyt runon kieleen erityistä huomiota. Rytmiin, sointuun. Minulla on tuossa vieressäni pöydällä kupissa viisi pähkinää. Ne ovat minun perintöäni lapsille. Yksi on vähän raollaan, neljä ihan umpinaista. Niin voivat ihmisetkin olla umpinaiset toisilleen kun ei ole yhteistä kieltä. Runous oli minun ja Olavin yhteinen kieli. Niitä meidän keskustelujamme: aamukolmeen voi vierähtää aika. Se oli huimaa lentoa. Sellaista ei voi kuvitella, joka ei ole kokenut. Missä on nyt minun tarinaniskijäni? Ei ole ollut enää yhteisen kielen puhujaa. Muut eivät sitä kieltä osaa. On pitänyt opetella puhumaan lasten kanssa.

Ihminen on ainoa biologinen olento, joka elää menetettyään hedelmällisyytensä, sillä eläimet kuolevat pian fertiliteettiajan päätyttyä. Joskus kun palaan osastolta tylsistyneiden, toivottomimpien nenäletkuineen vuoteessa makaavien luota, kauhistelen vanhuutta. Ihmiselle jää elämän loppupuolella joutoaikaa, mitä tehdä sen kanssa. Kulttuurin muovaamiselle, elämiselle, se aika pitäisi omistaa. Ihmisessä on se suurta, että hän on silta, sanotaan Zarathustrassa. Vanhuus voi olla yhtä kuin minuuden laajentuminen. Vanha ihminen on kypsempi omaksumaan uutta, tajuamaan kokonaisuuden. Hänen on helpompi tajuta asiayhteyksiä. Nuoret ovat usein jyrkkiä, konservatiiveja, suvaitsemattomia.

Olen kaksijakoinen ihminen. Runoilijan ja lääkärin osa on sopinut minulle hyvin. Minä kirjoitan todellisuudesta niin kuin sen koen. Varsinkin mielisairaalassa näkee ihmisen paljaana, ihmistä riisutaan. Harhat, jotka ovat tarveperäisiä, järkyttivät alkuaikoina suuresti. Yhtäkkiä alkaakin ajatella itseään ja muita terveitä ihmisiä. Miksi teen tämän tai tuon, mikä on taustavoimana takana? Tulee omien roolien riisumisen aika. Alkuun tuntui, että potilaiden on pakko parantua. Myöhemmin oppi jo tajuamaan tosiasiat. Tavoitteet pitää asettaa sille korkeudelle, että ne ovat saavutettavissa.

Minä olen elänyt nyt monia vuosia yksin. Nuorimmaisenikin on jo muuttanut pois kotoa. Enää en tarvitse kotiapulaista. Tosin olen joutunut opettelemaan kaikki keittiötyöt perunankeitosta alkaen. Viikonloppisin luokseni tulee useinkin pari Tarzania perheineen. Viehkeä Jane kiipeää portaita Tarzanin tytär käsivarrellaan, taluttaen toisella kädellä Tarzanin poikaa. Itken ääneen tämän kauneuden, tämän äärimmäisen orpouden tähden.

Minä kaipaan vanhuutta. Kun on saanut puritaanisen kasvatuksen, arvostaa kaikkea avartumista, suvaitsevuutta, kontakteja ihmisiin. Jopa avartumista pieneen kevytmielisyyteen ja huolettomuuteen. Kaikki painaa. Tuntee syvällisyyttä tupakkaa sytyttäessään. Vähitellen siitä pääsee. Aikamoinen tämä kasvuprosessi. Kaiken lisäksi minulla terveyteni on reistaillut ja meillä on ollut suurta perhesurua. Mutta kaiken kaikkiaan taiteilijoista voi kai sanoa, että he ovat ikuisessa murrosiässä.

Nyt eläkkeellä minulla on aikaa hautoa runojani, joita kukaan ei halua julkaista. Minä en ole muodinmukainen. Kylvyn jälkeen pukeudun puhtaaseen yöpaitaan, siihen batistiseen. Se on uskalletun decollete - vahinko ettei kukaan näe valkeita olkapäitäni. Niskan taipeessa on tumma syntymämerkki, jota joku joskus suuteli. Pentti Saarikoskessa oli terveys piilevänä, minussa taas kauneus - se kehkeää vain rakastaville silmille, silloin häikäisten. Tässä taannoin muuan kollegani kosi minua. Kieltäydyin kohteliaasti, sillä on nautinto sukeltaa sänkyyn mukana mielikirja, vaikkapa Camus'n Esseet.

Mutta sitä ennen käyn Kallan kapakassa. Tilaan obligatorisen oluen. Juon menneisyyden maljan tulevaisuuden toivossa. Rakkaus rakentaa sillan kaikkien kuilujen yli.