Hulivili-kili

Hulivili-kili.
1951, 1. painos, WSOY.
Kannen tekijä Helga Sjöstedt.

Laura Latvalan toinen lastenrunokokoelma Hulivili - Kili ilmestyi viisi vuotta Pikku - Marjan eläinkirjan jälkeen. Vaikka siitä otettiinkin uusintapainos vielä vuonna 1958, on kirja jäänyt monin tavoin unholaan.

Tuo pehmeäkantinen pikku lastenlorukirjanen sisältää kaksikymmentä runoa. Kuvitus on jälleen Helga Sjöstedtin. Kuvitus on hauska ja herttainen, mutta toisin kuin Pikku - Marjan eläinkirja, värityksessä on käytetty mustan ja valkean lisäksi vaalean harmaata ja sinertävän eri sävyjä.

Toisin kuin Pikku - Marjan eläinkirjassa, Hulivili - Kilin runoissa eläimet eivät ole pääosassa, vaikka lähes puolet runoista ovatkin tavalla tai toisella eläinaiheisia. Siinä missä Pikku - Marjan eläinrunot lähtevät eläimen ominaisluonteesta ja niiden kautta luodaan suhde ihmiseen, niin Hulivili - Kilin runoissa on nähtävissä jopa fantasiaa, kuten runossa "Tanssiaiset navetassa". Toisaalta eläin saa inhimillisiä ja ihmismäisiä piirteitä. Näin runossa "Yksinäinen orava" tai "Nallen mietteitä tuiskusäällä":

Toisen merkittävän ryhmän Hulivili - Kilissä muodostavat luontorunot. Nämä runot ovat tyylillisesti varsin lähellä Latvalan kahta varhaista "aikuisrunokokoelmaa" Yökkömökkiä ja Aamusignaalia. Jo runojen nimet antavat viitteitä sisällöstä, joilla runoilijan voi kuvitella halunneen yhtälailla miellyttää aikuislukijaa kuin kuuntelevaa lastakin: "Tulppaanit lumessa", "Kevättulva", "Keväthelinää" tai "Syyssateelle".

Ihme! Onko tämä totta vai unta:
tulppaanit kukkivat keskellä lunta!

Hellivä lämpö on murtanut jään.
Pälviä puhkee yhtenään

hangille, joita rakkaus kulkee.
Kohmeiset taimet se syliinsä sulkee,

kunnes ne kasvaa ja puhkeaa kukkaan.
Yksikään niistä ei joudu hukkaan.

Hulivili - Kili -runokirjan erot Pikku - Marjaan ovat huomattavat. Siinä ei ole samaa leikkisyyttä kuin Pikku - Marjan helposti lähestyttävissä eläinrunoissa. Hulivili - Kili on myöskin rakenteellisesti paljon epäyhtenäisempi. Pelkkä loppusointuinen lorumuoto ja hetkittäiset terävät oivallukset eivät riitä kantamaan alusta loppuun saakka. Uskonnollisine viittauksineen (runot "Iltasiunaus" ja "Keskustelua") sekä hiukan moralisoivine otteineen (nimikkoruno) kokoelma ei aukea lukijalle kovin helposti ja jää monella tapaa aikansa lapseksi.

HULIVILI-KILI (1952)