Aamusignaali

Aamusignaali.
1953, 1. painos, WSOY.
Kannen tekijä Rolf Sandqvist.

Suvi Ahola on löytänyt Laura Latvalan toisesta runokokoelmasta Aamusignaalista yhteneväisyyttä Pikku - Marjan eläinkirjan kanssa. Ahola näkee molemmissa huumoria ja iloista surrealismia. Runojen leimaavimpana ominaisuutena on yhteiskunnan sääntöjen ja konventioiden vastustus.

Tietynlainen leikkisyys onkin aivan uusi piirre Aamusignaalissa, sillä esikoiskokoelman aiheet olivat hyvin vakavat. Luonto on edelleen Aamusignaalissakin läsnä, mutta nyt vähemmän romantisoituna. Näin esimerkiksi runossa "Saippuapallojen puhaltaja", jossa Latvala jo irtautuu loppusoinnuistakin:

Hajos satu kuplan lainen,
sateenkaarenkirjava.
Siit' ei huolta! Uusi pallo
pillistäsi puhalla.

Ehtymätön niin kuin luonto
lapsi Fantasia on,
leikiten se luo ja rikkoo
kuvat monen kohtalon.

Kevyesti, tuulen vieden
yli aurinkoisen maanantai
leijailevat kuvitelmat
suruttomaan kuolemaan.

Aamusignaalin runoja lukiessa herää ajatus eräänlaisesta muutoksesta ja murroksesta Laura Latvalan runoissa. Kyse ei ole pelkästään ulkoisesta muodonmuutoksesta tai sisällön teemojen olennaisesta vaihtumisesta. Varsin usein runoilija nimittäin puhuu runoissaan muuttumisesta. Näin esimerkiksi runossa "Heltymys":

Vasta kun kova suuni on heltynyt
inhimillisen-herkkään kosketukseen,
vasta kun olen kasvaen kypsynyt
lapsenomaisimpaan antaumukseen,

vasta kun tulen luoksesi alasti,
asenteitta ja kaikkia verhoja vailla,
hulmahtavan liekin lailla aurinkohymyilyllä,
olemuksesi kaikilla kielillä vastaat: kyllä.

Minä Itse: ahdas soppi,
josta ulos kiikaroin,
surullinen vankikoppi
lujin rautaristikoin.

Mutta ne telkeet murtuvat,
vankilan muurit sortuvat,
elämä syöksyy lävitsekyminä,
kuuluu kumea jyminä.

Väljyyttä! Tuulet tulkaa ja tuulkaa!
Silmäni, korvani nähkää ja kuulkaa
syvälle, laajalti, laajimmasti,
pinnasta pohjamutiin asti.

Tellervo Krogeruksen mukaan "kokoelma Aamusignaali sisältää aikanaan jokseenkin epämuodikkaan vastalauseen kaupunkilaisuudelle." Ajatus on huomionarvoinen, sillä kaupunkilaisuuden - ja etenkin suurkaupunkilaisuuden - näkeminen erityisen myönteisenä asiana kuului modernin ihmisen elämänihanteeseen. Suomessa erityisesti Tulenkantajat Olavi Paavolainen keulakuvanaan toivat ajatusta julkiseksi. Raul Palmgren, joka on tutkinut kaupunkikuvausta Suomen kirjallisuudessa, toteaa seuraavaa:

30-luvun kirjallisuuden alamaailman aiheet - ennen muuta Schantzin - tuovat Helsinki-kuvaukseen uusia suurkaupunkimaisia liikennenäkymiä ja jopa rakkaudentunnustuksia Helsingille, mutta samalla myös suurkaupunkielämän kielteisiä ahdingon, häikäilemättömyyden ja rikollisuuden piirteitä. Aktuaalisen Helsingin kuvauksissa on kuitenkin jäljellä eräs alue, 30-luvun lopulla ja sotavuosina ilmestyneet sivistyneistöromaanit, joissa toisaalta (Helvi Hämäläinen) nousee vielä esiin tulenkantajamainen, romantisoiva kaupunkimaiseman kuvailu, mutta joissa toisaalta (Klaus Holma) on havaittavissa myös oireita uudesta, kypsästä urbanismista, kaupunkielämän näkemisestä luonnollisena, itsestään selvänä, korostamattomana elinympäristönä.

Laura Latvalalle kaupunki, ja nimenomaan Helsinki, näyttäytyy komeana, mutta ulkoasultaan niin siloteltuna, että sisäpuolella on jäinen sydän. Myös kaikenlaiset kaupungin kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt kahlitsevat kulkijaa runossa "Vastalause":

- - -

Ei avojaloin juosta saa
eikä telmiä nurmikolla,
vaan täytyy aivan hillitty
ja sivistynyt olla.

Jos nauravan tai laulavan
he jonkun täällä kuulis,
he hämmästyneinä huudahtais,
hänet mielipuoleksi luulis.

- - -

Laura Latvala vertaa kaupungin sielua kituvaan, melkein nääntyneeseen pensaaseen. Toisaalta kuitenkin nuoruudessa, jossa ihminen muista eristäytyneenä etsii itseään, kaduilla vaeltelu tarjoaa tähän mitä erinomaisimmat mahdollisuudet: "Sai parhaat puhekumppanit Topelius-puiston puista." Toisaalta Latvalalle kaupunki ei mustavalkoisesti ole paha ja maaseutu = luonto hyvä, vaan pikemminkin kaupunki edustaa pahaa, se tekee rakenteillaan pahuuden ilmentymät mahdolliseksi:

AAMUSIGNAALI (1953)