Lapsuus

Sekä isän että äidin puolelta olen vanhaa pohjoissavolaista juurta. Kuten usein tapahtuu suhteellisen ahtaalla alueella elävien ihmisten keskuudessa, on tässäkin tapauksessa huomattavissa selviä degeneraation merkkejä: molempien sukuhaarojen jäsenet ovat jo ulkomuodoltaan toisista poikkeavia, lahjakkaita, herkkähermoisia ihmisiä, joiden tarmo on heikommin kehittynyt kuin hyvä tahto ja jotka sen vuoksi eivät aina ole ihmisinä kaikkein onnistuneimpia. Isäni lienee ollut varsin selväpiirteinen sukunsa edustaja: iloluonteinen, hieman epävakainen mies, joka kyllä saattoi yllättää ympäristönsä äkillisillä mielijohteillaan, mutta ei koskaan vaivautunut hämmästyttämään maailmaa rahanhankkimiskyvyillään.

Isäni - joka oli ammatiltaan maalari - kuoli 41-vuotiaana sydäntautiin ollessani nelivuotias, minkä olen laskenut elämäni suurimmaksi tappioksi, sillä mitä kauemmin itse poljen tämän maan pintaa, sitä läheisemmäksi tunnen tuon hilpeän, oikullisen miehen. Perheen elatus jäi siis yksinomaan äidin huoleksi. Hän suoriutui siitä tavalla, joka herättää meissä lapsissa hiljaista ihmetystä ja suurta kunnioitusta. Päivin hän työskenteli tulitikkutehtaan laatikkoverstaassa. Se oli kovaa työtä, miesten työtä, jolla oli ainoastaan yksi valopuoli: siitä sai myös miesten palkan. Se ei kuitenkaan niukkuudessaan riittänyt perheen toimeentuloon ja niin äiti joutuikin hankkimaan lisäansioita siivoamalla iltaisin liikehuoneistoja. Noina aikoina näimmekin äitiä varsin harvoin, oikeastaan vain sunnuntaisin, ellemme menneet käymään tehtaassa, sillä aamuisin herättyämme hän oli jo mennyt tehtaaseen, mistä hän palasi valmistaakseen päivällisen lähteäkseen uudelleen työhön. Ja kun hän palasi sieltä, olimme me lapset jo unen helmoissa.

Perheeseemme syntyi kaiken kaikkiaan seitsemän lasta, joista minä olen toiseksi nuorin. Pikkuveljeni kuitenkin kuoli varhain ja sen vuoksi minusta tuli perheen kuopus, mistä seikasta johtuen minä olin erityisesti äitini sydäntä lähellä. Me asuimme siis Kuopiossa osoitteessa Haapaniemenkatu 46. Talomme oli rakennettu varta vasten suuriperheisille työläisille. Mikään kurjalistoasumus se ei ollut, ei suinkaan, sillä asukkaat, joilla itsellään oli määräysvaltaa yhtiöön, pitivät yllä tiukkaa kuria. Mutta jos kurjuus puuttuikin, riitti tavallista köyhyyttä kaikille. Sitä oli.

Meitä asui seitsemän ihmistä ahtaassa keittiössä, kamari oli äitini vanhempien hallussa. Varsinkin tuo isoisäni Ville Happonen oli minulle tärkeä henkilö. Hän työskenteli kotimme lähettyvillä olevassa tulitikkutehtaassa peräti 53 vuotta ja sai viisikymmentä vuotta palveltuaan itse kauppaneuvos Birger Hallmanilta kultaisen kellon, jonka minä myöhemmin sain perinnöksi. Isoisälläni oli Ukko-niminen kesy pöllö, josta pidin kovasti. Kerran, kun olin poissa kotoa, lenteli Ukko kamarissa Ville-ukin ottaessa päivänokosia ja kuinka ollakaan pöllö otti ja teki kikkareensa suoraan isoisän silmään. Tästä Ville oli kovasti kimmastunut ja vääntänyt Ukolta niskat nurin. Kotiin tultuani minä tietenkin kaipasin pöllöä ja ukki selitti minulle säälivästi Ukon hukkuneen lika-ämpäriin. Minulla on ollut haave kirjoittaa isoisästäni romaani, jolle minulla on nimikin valmiina: Kaivoshevoset.

Jostakin kumman syystä minun haluttiin menevän lastentarhaan. Siellä en lainkaan viihtynyt. Minusta oli hassua varsinkin päiväuni, jota pidin jonninjoutavana. Kun äiti vei minut aamulla tarhaan, jonkun ajan kuluttua livahdin aidan alitse pois ja niinpä äidin tullessa kotiin olin minä siellä jo odottelemassa. Onneksi sain jäädä pois tarhasta muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Varhaisimmasta lapsuudesta saakka olen tuntenut voimakasta karsautta seuraa kohtaan, mutta nyt minut suorastaan pakotettiin toisten pariin. Aivan hankauksetta tämä sulautuminen leikkiseuraan ei kuitenkaan tapahtunut, sillä opittuani lukemaan - ja sen opin sangen varhain - alkoi kirjallisuus houkutella minua olemaan neljän seinän sisällä. Vuoroin pysyttelin kotona ahmien seikkailukertomuksia, vuoroin, kun yksinäisyys tympäisi, temmelsin tovereiden kanssa ulkona. Tulevan taiteilijan kannalta tuollainen kaksoiselämä, jos sitä sanaa voi käyttää, on ehkä hyvinkin hedelmällistä, mutta sosiaalisten suhteiden taju siinä kärsii ja olenkin myöhemmin saanut ankarasti ponnistella voidakseni asettaa asiat paikoilleen.