Kouluikä ja nuoruus

Sitten tulin kouluikään ja jouduin Asemakouluun. Kouluun meno oli tuskin omiaan lieventämään ristiriitaa yksinäisyydenrakkauden ja seuravietin välillä. En viihtynyt koulussa, sillä minun oli hyvin vaikea mukautua sen puoliuneliaaseen ilmapiiriin ja niinpä istuskelin arestissa varmasti yhtä usein kuin toisetkin, ellen enemmänkin. Jokainen päivä merkitsi pientä kärsimystä enkä luule montakaan kertaa vilkaisseeni läksyihin. Alaluokilla ei koulumenestyksenikään ollut kehuttava. Se johtui lähinnä siitä, etten lainkaan tullut toimeen opettajattareni kanssa.

Yläkoulun ensimmäisellä luokalla sain opettajakseni Ukko Kotilaisen. Tämä uusi kansankynttilä oli mummoni ystävä ja usein välitunnin alkaessa isoäiti heilutti kouluani vastapäätä olevan kodin ikkunassa kahvipannua ja siitä opettajani tiesi mennä kadun yli kahville. Sillä aikaa me lapset saimme peuhata pihalla mielin määrin. Myös minä pidin opettajastani. Nyt eivät läksytkään tuottaneet vaikeutta ja luin ne tavallisesti tunnin alussa. Yllätyksekseni huomasin pian olevan luokkani priimus. Tästä ukko Kotilainenkin innostui niin, että hän hämmästyksekseni erään lukukauden päätyttyä saapui kotiimme kehoittaakseen äitiä panemaan minut oppikouluun. En halunnut sinne, taistelin kiivaasti jokaista sellaista yritystä vastaan. Ja vaikka kodissamme lapsilla olikin tavallista suurempi vapaus, minut kerrankin nujerrettiin.

Kuopion lyseossa viihdyin vielä huonommin kuin kansakoulussa; tämä uusi oli kolea, hengetön laitos, jota sydämeni pohjasta vihasin. Istuskelin liikahtamattomana pulpetin ääressä odotellen aikaa, jolloin katkeruuteni olisi kasvanut kyllin suureksi murtaakseen kaikki pidäkkeensä. Sitä ei tarvinnut varrota kuin puolitoista lukukautta ja niinpä sitten eräänä aamuna jätin menemättä kouluun. Joka aamu läksin kello kahdeksan liikkeelle palatakseni aamiaiselle ja luulen puhuneeni noina aikoina epäilyttävän laajasti läksyistä ja muusta kouluun liittyvästä häivyttääkseni mahdolliset epäluulot, sillä tosiasiassa istuskelin koulutunnit sanomalehtilukusalissa tai maleksin kaduilla. Jossakin vaiheessa petokseni tuli ilmi ja sekä äitini että luokanvalvojani yrittivät houkutella minua kouluun. En suostunut kuuntelemaan heidän viisaita neuvojaan ja minun on sanottava etten koskaan ole katunut päätöstäni.

Työhön olin vielä liian nuori ja niin minun täytyi vielä palata lopettamaan kansakoulu. Nyt tapahtui jotakin, mikä tuli ratkaisemaan loppuelämäni: minä löysin runouden. Opettajani ukko Kotilainen oli vannoutunut Runebergin ihailija, mutta hän oli myös todellinen opettaja ja kykeni siirtämään innostuksensa oppilaihin. Luulen hänen ajatelleenkin erityisen myötämielisesti juuri minua, joka kykenin hölpöttämään Vänrikki Stoolin tarinat milloin tahansa ulkoa. Myöhempää uraani ajattelen juuri Runeberg muodosti vahvan suojan kaikennäköisiä lirkuttelijoita vastaan, joiden vaikutuksen - suureksi osaksi Runebergin ansiosta - olenkin aina onnistuneesti välttänyt.

Saatuani kansakoulun kunnialla käydyksi menin ensimmäiseen työpaikkaani tulitikkutehtaaseen tekemään laatikonpäätyjä äidilleni. Saatoin tuntea tuon huikaisevan ilon, joka valtaa ihmisen pidellessään seteleitä, jotka on ansainnut omalla työllään. Sitten meni juoksupojaksi urheiluliikkeeseen, mutta koska ihmiskunnalla oli maailmansodan jälkilaskut maksamatta, meni liike, jossa työskentelin, kumoon heti ensimmäisestä puuskasta. Sittemmin kun olin nuoruusvuosinani useinkin työtön ja rahaton, oli minulla se etu puolellani, että saatoin käyttää kaiken liikenevän aikani lukemiseen. Ja minä todella luin. Se ei ollut mitään joutilaan nuoren ihmisen velttoa harrastusta, vaan sisäinen pakko ja minä heittäydyin suinpäin tämän usean minua vanhemman ja viisaamman mielestä turmiollisen intohimon vietäväksi. Olin Snellmaninpuiston laidalla sijainneen kirjaston vakioasiakas ja alkuun minun piti valehdella ikäni päästäkseni aikuisten lukusaliin.

Luin vähintään teoksen päivässä. Suurimmat kirjalliset elämykseni liittyvät sellaisiin teoksiin kuin Hamsunin Nälkä ja Viktoria, Londonin Martin Eden tai Papinin Sanovat miehen sammuneen. Ne tehostivat voimakkaasti tietoisuuttani yksilöllisyydestä samalla kun ne opettivat minulle sen kallisarvoisen läksyn, ettei tässä maailmassa ainakaan henkisiä saavutuksia luoda ilman ankaraa työtä ja voimakasta itsekuria. Varhaisnuoruuteni suuri ihastus oli myöskin Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Tutustuin myös Balzaciin, Boccaccioon, Gorkiin, Kailakseen, Keatsiin, Kiplingiin, Kramsuun, Maupassantiin, Ovidiukseen, Sillanpäähän ja Strindbergiin. Suurimman runouden löysin Eino Leinon Helkavirsistä, jotka osannen ulkoa. Tietokirjallisuuden maailma on antanut minulle paljon myös. Ehdottomaksi mielikirjaksi nousee pieni, naiivi kirjanen, Anna Magdalena Bachin Pikku kronikka, suuren Johann Sebastianin elämäkerta, joka on enemmän kuin mikään toinen avannut silmäni näkemään, mitä taide lopultakin on.