Nuori aikuisuus

Minun nuoruusvuoteni osuivat 30-luvulle. Maailma oli silloin minulle ja ikäpolvelleni nuori ja omaksumiskykymme rajaton. Emme nähneet vastustajia sieluttomina robotteina, joita ohjattiin jostakin näkymättömistä, vaan elävinä ihmisinä, kiihkeinä, arvaamattomina, uteliaisuutta herättävinä. Me koimme tuolloin sekä eroottisen että maailmankatsomuksellisen heräämisen ja sitä seuraavan sokean hapuilun ja liioitellun löytämisriemun. Ristiriitoja ei puuttunut ja nuoruus, kuten tunnettua, elää niistä.

Kun annan tuon vuosikymmenen tulla mieleeni, pulahtaa aina ensimmäisenä esiin seuraava tapaus. Olin hakenut työpaikkaa asevarikosta ja olin onnistunut hankkimaan, erinäisistä vaikeuksista huolimatta, poliisilaitokselta todistuksen isänmaallisesta mielenlaadustani, tosin käänteisessä muodossa: Olavi Siippaisen valtiollisesta luotettavuudesta ei ollut epäedullisia tietoja - olin nähtävästi liian usein istuskellut työväentalon kahvilassa, niin että poliisit osasivat olla varovaisia suhteeni. Seisoin varikon konttorissa, pöydän toisella puolella istui täsmällinen eversti ja kuulusteli minua painetun kaavakkeen mukaisesti:

- Syntynyt?
- 1915.
- Mitä teitte vuonna  -18?
- Opettelin kävelemään. Olin ollut useita kuukausia
  vuodepotilaana ja unohtanut kävelyn.
  Niin se piti opetella uudestaan.
Eversti meni miettiväiseksi.
- Mitenkäs  me sitten vastataan tähän kysymykseen?
En osannut neuvoa. Eversti katsahti kysyvästi.
- Ehkä me pannaan: ollut lapsena?
- Kyllä se sopii.

Hauskassa seurassa ja säästeliäästi käytettynä juttu on hyvä. Mutta usein olen huomannut, miten helposti kuulija erehtyy pitämään sitä koko 30-luvulle karakteristisena. Epäilemättä oli, etenkin vuosikymmenen alussa, ihmisiä ja laitoksia, jotka pyrkivät luokittamaan kansalaiset sen mukaan, millä puolella rintamaa he olivat olleet -18, mutta mitenkään yleistä se ei ollut. Tarinani pystyy siis peittämään vain kapean kaistan ja ilman selityksiä se antaa perin litteän kuvan 30-luvusta. Tuota kuvan litteyttä ihmettelen usein, kun puhutaan tuosta vuosikymmenestä. Kokonainen ajanjakso pyritään kuittaamaan sellaisilla sanoilla kuin synkkä, staattinen, hedelmätön. Totuus on kumminkin aivan toisenlainen: vuosikymmen oli täynnä rajua liikuntaa ja luovaa tahtoa.

Kieltämättä tuo kolmikymmenluvun aika oli jo taloudellisesti vaikea ja sen koki nuoriso varmasti kipeimmin. Näin oli minunkin laitani. Sillä vilpittömästä halustani huolimatta ei minua hyväksytty tuottavaan työhön. Tunsin sen johdosta katkeruutta, vaikka näin jälkeenpäin tarkastellen ymmärrän hyvin, miksi työnjohtajat osoittivat niin vähäistä innostusta tarjousteni johdosta: olin tovereitani huomattavasti heiveröisempi, ja sitä paitsi kehnoimmankin ihmistuntijan täytyi heti ensimmäisellä silmäyksellä todeta, etten henkiseltäkään rakenteeltani ollut niitä, joista tehdään hyviä lankunkantajia.

Pulan helpottuessa onnistuin työnetsinnässäni, mutta pestit olivat kuitenkin aina tilapäisiä ja luiskahtivat käsistäni ennen kuin ehdin oikein tajutakaan, eivätkä ne tuottaneet mitään ratkaisevaa. Noina vuosina sain kuitenkin tilaisuuden kurkistaa varsin moniin ammatteihin. Olin rotaatioapulaisena. Käväisin latomossakin. Kanniskelin postia. Lastasin lautoja. Yritin talven kalastajana veljeni kanssa. Toimin asevarikossa. Koetin monella muulla alalla, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Suunnittelin myös merille lähtöä, mutta se haiskahti liikaa paolta ja niin jäin Kuopioon.

Sinisilmäisen tyttölapsen pyytäminen elokuviin ei ollut minun nuoruudessani tavallisen arkinen seikka kuten nykyään, vaan edellytti hyvinkin laajoja taloudellisia järjestelyjä - omalta osaltani tavallisesti runon myymistä - ja onnistunut ratkaisu lisäsi mielihyvää. Minä nimittäin kirjoittelin runoja klassisilla mitoilla. Ja vaikka kulutinkin lähestulkoon kaiken aikani kirjojen parissa, liittyy tuon aikaiseen sosiaaliseen elämääni muuan asiaintila joka tuli sittemmin toimimaan merkittävänä pontimena kirjailijanuralleni.

Aloin opiskella kirjoittamista kansalaisopistossa - se oli työväenopiston nimitys kotikaupungissani Kuopiossa, koska joittenkin omanarvontunto ei salli heitä rinnastettavan työväestöön. Suurimpana hyötynä tuosta muuten melko hukkaan menneestä ajasta oli se, että tapasin pienen piirin ihmisiä, jotka vannoivat samojen mahtien nimessä kuin minä ja suhtautuivat suurella myötätunnolla ja vakavuudella pyrkimyksiini. Ulkonainen puristus pysyi kuitenkin yhä voimakkaana, ja keväällä 1935 suunnittelin läheisimmän, sittemmin tapaturmaisesti menetetyn ystäväni kanssa ulkomaille lähtöä. Meillä kai oli melko kiinteät suunnitelmat, mutta syksyllä löysimme yllättäen itsemme Kauniaisista Työväen Akatemian oppilaina.

Se oli kaunis talvi, monessa suhteessa elämäni kaunein. Sain vihdoinkin lukea tarpeekseni, ja sitä paitsi en kärsinyt rahapulastakaan. Mutta tärkeintä tuossa talvessa oli, että opin vihdoinkin näkemään itseni osana kokonaisuutta. Se merkitsi niin paljon, että saatoin jälleen tarttua proosaan. Keväällä palasin Kuopioon. Työskentelin sen vuoden puusepäntehtaassa, keskustelin paljon pienessä ystäväpiirissäni ja kirjoittelin novelleja, joita en kuitenkaan tarjonnut kenellekään. Sen sijaan olin pari vuotta aikaisemmin alkanut kirjoitella runoja eräissä vasemmistolehdissä ja sain niiden johdosta hieman myötämielisyyttäkin. Se oli kaunista aikaa. Suoritettuani asevelvollisuuteni palasin jälleen kotikaupunkiini. Vietin päiväni vaneritehtaassa ja kirjoittelin öisin ensimmäistä romaaniani, joka ei kuitenkaan ikinä valmistunut. Siinä sivussa elin omaa pientä romaaniani, ja tämä onnistui huomattavasti paremmin johtaen avioliittoon.