Kirjailijanammatin varhaisvuodet

Tässä vaiheessa katsoin olevani kirjoittajana niin kehittynyt, että kykenisin ansaitsemaan leipäni, vieläpä elättämään perheenkin kirjallisella työllä - mielessäni kangasteli novellikokoelma ja parikin romaania. Yritys epäonnistui täydellisesti. Kävi selväksi, että tätä tietä joutuisin ennen pitkää elämään vaimoni ansioilla. Sellainen oli liian alentavaa, ja niin lähdin Varkaudesta, jonne olin heti häitten jälkeen muuttanut, Kajaaniin toimittamaan oululaisen sanomalehden Kainuun-osastoa, mutta palasin pian vastaavanlaiseen hommaan Varkauteen. Pelkään olleeni sangen kehno siinä puuhassa, sillä kirjallinen työ houkutteli yhä kiinteämmin puoleensa.

Osallistuinkin erääseen runoantologiaan, joskin melko heikolla menestyksellä - aikaisemmin olin ollut mukana parissakin ohjelmallisessa albumissa. Päivä päivältä vahvistui minussa se mielipide, että nopea leikkaus oli tarpeen. Piti kerta kaikkiaan suinpäin heittäytyä kirjallisen työn varaan tai sitten hylätä se kokonaan. Ratkaisu tapahtui itsestään: tuli talvisota. Siihen lähtiessäni olin postittanut kustantajalle pienen kokoelman lehdistössä aikaisemmin julkaistuja kertomuksiani. En tosissani ajatellutkaan, että se julkaistaisiin, ja sodasta palattuani sainkin luntan takaisin, mutta mukana seurasi myötämielinen kirje, jossa kustantaja tarjosi pientä apurahaa ja tiedusteli romaania.

Sitä ei tullut; sen sijaan kirjoitin Varkaudessa, kotini ullakolla, muutamassa viikossa toisen novellikokoelman ollen koko ajan hyvin selvästi tietoinen siitä, että nyt ratkaistaisiin kohtaloni kerta kaikkiaan, ratkaistaisiin, pystyisinkö kirjalliseen työhön vain olinko ollut samanlainen tuulenajaja kuin ne lukemattomat viikkolehtirunoilijat, joille niin mielelläni olin hymyillyt. Lähetin käsikirjoituksen suurin toivein Helsinkiin, mutta kun vastausta ei tullut, alkoi itsevarmuuteni säröillä.

Olosuhteet, joissa elin, olivat suorastaan epätoivoiset: minulla oli nelihenkiseksi karttunut perhe, tuloni olivat täysin olemattomat, ja saadakseni tulta keittiön lieteen oli polkupyörällä haettava risuja kymmenen kilometrin päästä. Kustantajan vastaus viipyi yhäti. En kestänyt jännitystä, vaan päätin tehdä nopean ja armottoman tempauksen: lähteä tekemään rahaa ja nopeasti. Minulla ei tosin ollut aavistustakaan, mistä ja millä tavoin sieppaisin, mutta rahaa täytyi tulla heti ja runsaasti - olin niin väsynyt ainaiseen niukkuuteen ja epävarmuuteen. Omasta puolestani minulla ei ollut mitään köyhyyttä vastaan, mutta että lapseni joutuisivat näkemään nälkää isänsä tuulentupien vuoksi, se ajatus oli sietämätön. Lainasin polkupyörän ja poljin Kuopioon saadakseni sieltä matkarahat etelään. Kuopiossa sain sähkösanoman vaimoltani. Teokseni painettaisiin. Tie oli selvä.

Esikoiseni ilmestyi sitten syksyllä ja sai arvostelut, jotka avasivat tien jatkuvaan kirjalliseen työskentelyyn. Olosuhteet, joissa seuraavan kirjani valmistin painokuntoon, olivat mahdollisimman epäedulliset: meitä asui lähes kaksikymmentä miestä samassa korsussa, aamusta iltaan oli korttiseurue työssään, ja minun täytyi pelata toverini nukuksiin päästäkseni työni pariin - vasta aamuyöstä voin ottaa paperini esiin. Siitä huolimatta, tahdostani piittaamatta, syntyi vielä runojakin, jotka sittemmin ilmestyivät kokoelmana, vaikka minulla tuskin koskaan on ollut aietta julkaista runokirjaa. Aunuksessa kirjoitin sitten romaanini Suuntana läntinen. Tahdoin trilogian puitteissa kertoa erään nuoruuden historian sellaisena kuin minä olin sen nähnyt ja kokenut. Samalla halusin vielä kerran antaa itselleni tilaisuuden tyylikokeiluihin.

Sodassa pelkäsin varmasti enemmän kuin kukaan tuntemani mies. Jäseneni tuntuivat vapisevan joskus ja mieletön kauhu tahtoi pakottaa minut suoraan huutoon. Mutta ainoastaan yksi mies on nähnyt minun pakenevan; eräs tuntematon luutnantti, jonka kanssa lähdimme viimeisenä livohkaan, kun koko komppania oli jo aikoja sitten häipynyt. Minulla ei ollut mitään kättä pitempääkään, olin juuri tullut rintamalle eikä kivääreitä ollut vielä jaettu. En tehnyt sitä rohkeudesta, vaan yksinkertaisesti tietoisuudesta, etten voisi kirjoittaa riviäkään, jos pettäisin tehtäväni.