Kirje Lauralle

Lauralle 13.12.1945

Voi, kun minä muistan selvästi sen illan kaksi vuotta sitten. Minä en millään halunnut tulla koko kihaukseen Helsingin Konservatoriossa, mutta sitten aivan mielettömästi muutin mieltäni. Ja muistan niin selvästi, kun yksi prillipäinen tyttö törmäsi tupakansavuiseen kapakkaan ja istui minun viereeni ja minä havaitsin puhuvani jostakin hyvin painokkaasti. En minä paljon Sinusta huomannut, sen vain, ettei tarvinnut ollenkaan jännittää Sinun kanssasi. Ja sitten Korkeavuorenkadulla join Sinun konjakkilasisi loppuun ja halusin jollakin tavoin hinautua Sinun prilliesi lähettyville.

Kun sitten Mauno Mannisen ateljeerissa odottelimme turhaan Sinua ja seuruettasi, kyllästyin ja käyttäydyin tuhmasti. Enhän minä tiennyt Sinusta yhtään mitään, tuskin nimeäsikään. Mutta en minä liioittele sanoessani ollenkaan, että Sinä jäit jo sillä ensi kerralla minuun. Kun sitten kotonani Warkaudessa lähettelin tekijänkappaleita samaiselle seurakunnalle, pudottelin - viinin ja konjakin nimiin - ainakin puolet pois, mutta eräälle nuorelle tytölle Lapualle minä laitoin paketin. Ja sain sitten kiitokseksi jumalattoman paksun kirjeen, joka oli niin lapsellinen ja jumalainen, että en koskaan ole sellaista saanut.

En minä tiedä, miten minä Sinua näistä kahdesta vuodesta kiittäisin. Miten niistä voisi kiittää? Sillä Sinä olet antanut niin suunnattoman paljon. Nämä vuodet sisältävät jo sellaisenaan niin suuren määrän kauneutta, etteivät minun sanani kykene sitä korvaamaan. Mutta Sinä et ole antanut ainoastaan noita hetkiä, vaan enemmän: itsesi. Sinä olet antanut minulle Marjan. Sinä olet antanut minulle vieläpä oman minuuteni ja sitä ei joka tyttö pystykään. Sillä ne 28 vuotta, jotka elin ilman Sinua olivat minulle vain jonkinlaisia rakennusvuosia, jolloin kerättiin aineksia ja pohjusteltiin. Sinä teit minusta ihmisen, joka elää tässä hetkessä, iloitsee kaikesta kauneudesta ympärillään. Sen juuri Sinä on tehnyt: avannut riemun lähteen minussa, vapauttanut minut kamppailusta, johon näytin olevan tuomittu - minä pyrin enemmänkin avaamaan ihmisten silmiä kuin jakamaan auringon kultaa, niin typerä minä olin. Minä olin muka jokin kallio, järkäle, joka ei muuksi muutu. Sinä sulatit minut. Silmilläsi, hymylläsi, kädensilitykselläsi, alastomuudellasi, hiljaisuudellasi ja sanoillasi.

Lähimmiltäni en ole koskaan saanut montakaan sanaa kirjallisesta tuotannostani, korkeintaan jonkun oikaisevan, ja vaikka viisveisaan varsinaisesta arvostelusta, on tuollainen äänettömyys loukannut minua, koska kirjani ja minä olemme sikäli yhtä, että välinpitämättömyys toista kohtaan merkitsee samaa myöskin toiselle - ainakin näin olen, rehellisesti sanoen - tuntenut. Sen vuoksi olen ollut suorastaan riemuissani siitä, että Sinä olet arvioinut kirjoittamaani kriittisesti.

Omalta kohdaltani rakastan Sinun runojasi riippumatta niiden taiteellisesta arvosta - se on toinen juttu, siinä olen ammattimies ja viileä - rakastan, koska ne antavat minulle erään osan Sinusta. Siitä huolimatta, että olen joskus sanonut runouden olevan miesten asian, sillä siinä ei ole tilaa sairaskertomuksille tai naismaisille nyyhkytyksille. Minä voin iloita Sinun koko tuotannostasi. Nuo alkukauden tuotteetkin, jotka ovat niin kömpelöitä ovat yhtä läheisiä kuin parhaimmatkin - sekin, jossa on jotakin "rinnassani tuntuu / kuuma nykäys / sulle kuuluu sydämeni / joka sykäys" on kaikkein rakkaimpia, koska se on muodollisessa kehnoudessaankin Sinua. Samaten kun luen Sinun rakkausrunojasi, jotka eivät ole minulle kirjoitetut. Joskus tunsin viiltävää kipua, kun muistin sen, olisin antanut mitä tahansa, jos olisin saanut asiat niin, että minä olisin ollut noitten toisten tilalle, mutta nyt voin lukea niitä iloiten, että Sinun alkukautesi on ollut niin kaunista.

Sen sijaan minä itse en ennen Sinun tapaamistasi ollut koskaan kirjoittanut kenellekään rakkausrunoja. Tunsin itseni aivan koskemattomaksi. Nuo minun runoni lehdissä ja kirjassa eivät joutuneet kenenkään naisen käsiin, ne kirjoitettiin vain rakkauden ylistykseksi ja kirjailijan sormiharjoitelmiksi - siksi ne kuuluivat pelkästään julkisuudelle. Tuollainen runo kuin "Kello", joka on julkaistu kokoelmassani Ylistän rakkautta, on kokonaan lasten inspiroima; se on ylistys ihmisrakkaudelle ja vastalause sodalle. Omalla rakkaudellani ei ole siinä pienintäkään osaa. Tuon runon johdosta olen muuten saanut kirjeitse jonkun rakkaustunnustuksenkin. Kirjoittipa kerran eräs tuntematon nainen, että hän haluaisi oppia tuntemaan miehen, joka kykenee elämään rakkauden niin voimakkaasti.

Kirjailijalaatuni on yleensä ollutkin harvinaisen puhdasta sukupuolisuudesta. Minun energisyyteni, jota kyllä monet ovat pitäneet lähinnä sukupuolisena, on ollut koskemattoman tunteen ja älyn energisyyttä. Vasta Sinä olet saanut pari kolme runoa, joissa puhuu omakohtainen rakkaus tiettyyn ihmiseen. On paljonkin, mitä emme tavoita muuta kuin toisissamme.

Nyt minä rupeen taas lopettaan. Käyn pesulla, ryömin armeijan lahjoittamiin pöksyihin, jotka korvaavat pyjaman, luen iltarukoukseni ja elän uudelleen kaikki nämä päivät, illat, yöt, aamut ja tulevat ja myöskin sen, jota monet eivät usko tulevaksi, mutta minä uskon: auringonvalon, johon heräämme kuoltuamme.

Iltahetki


Olen mies ja tiedän sen.
Hellyyttäni peitä en.

Otan pääsi vaalean
kämmeniini, nukutan

sinut, jonka valloitin
hetkin tuskankatkerin.

Otan sanan pehmeimmän,
jota aina värähdän,

korvaasi sen soperran,
arimpani: rakastan.