Tienhaarassa

Muistan omalta kohdaltani, miten kipeätä oli tunnustaa se tosiasia, etten minä näyttänyt pystyvän todellisesti kiintymään rakkauksieni kohteisiin. Se tuntui minusta peloittavalta köyhyyden todistukselta. Ja kuitenkin asia pysyi samana: nuo tytöt eivät minulle tosiasiassa merkinneet penninkään vertaa. Ja juuri noina aikoina kirjoitin rakkaudelle kaikenkaltaisia hymnejä, koska en voinut kerta kaikkiaan sanoa itselleni, etten rakastanut: kirjoittamisen kautta halusin todistaa, tai ainakin inttää itselleni ja muille, että minä rakastin ja paljon sittenkin. Mitä tässä sanoin piittaamattomuudestani naisiin, ei pyri olemaan arvostelua naisista. Heidän joukostaan olen tavoittanut muutamia luotettavimpia ystäviäni, ja luultavasti olen taipuvainen kunnioittamaan ihmisinäkin naisia enemmän kuin miehiä.

Laura taas on poikkeustapaus sinänsä ja tapaus, jonka tiedän jäävän ainoaksi laatuaan. En aio antaa ohjeita, minusta ei ole isoäidiksi eikä Konkaksi, mutta ainakin minä olen sitä mieltä, että jos mies ehdottoman varmasti tuntee että vain tuon naisen kanssa voi tuntea elämänsä ilon, hän myöskin ottaa sen naisen, oli sitten vaikka miljoona perkelettä vastustamassa. Ei kannata kiinnittää huomiota naisen pakenemiseen, sehän voi olla vain sovinnaisen kasvatuksen tuomaa pelkoa häväistysjuttua kohtaan tai heräämättömän kauhistusta rakkauden luomismyrskyn väkevyyttä kohtaan. Tässä asiassa ei minun tarvitse esitellä mitään oivalluksia.

Kun minä aikoinani väänsin erään Laura-nimisen tytön ovikelloa, en totisesti aavistanut mitään. Olin nähnyt tytön puolta vuotta aikaisemmin tunnin parin verran kapakkaseurassa. Mutta jo puolen tunnin kuluttua minun oli sanottava, mitä sisimmässäni tunsin. Pari vuotta sain ajaa häntä takaa. Koko sukulaisten ja tuttavien lauma oli aina takapuoleni takana vaanimassa ja estämässä. Ja tyttö pakeni kuin ahdistettu jänis, sillä sama paine kohdistettiin häneenkin ja hän kärsi ehkä enemmän, koska oli tiedottomampi, nuorempi ja sovinnaisempi. Pakeni ennenkaikkea siksi, että tiesi, että jos vastatusten osumme, en kysele mitään, vaan vien mukanani. Ja minä vein myös, enkä kadu: ilman heittäytymistä tuohon jahtiin ei elämästäni olisi ollut elämäksi.

Tunnustan suoraan, että olen lukemattomia kertoja ikävöinyt poikaani ja tyttäriäni ja tulen ikävöimään. Minulla ja lapsillani on yhteinen veri, he ovat minua, heidän lapsissaan ja lapsenlapsissaan tulee olemaan minua. Heidän kanssaan ei tarvitse puhua, he tajuavat samaten kuin minäkin tuon särkemättömän siteen. Mutta minä en kadu tekoani: tiedän hyvin, että lastenkin osalta tämä ratkaisu oli paras. Jo kykyni elättää heitä olisi käynyt kyseenalaiseksi, kuin olisin pettänyt kohtaloni. Ellen olisi pystynyt seuraamaan kohtaloani, miten olisin voinut kirjoittaa sen jälkeen yhtään sanaa. En mitenkään. Olisin luisunut toimittajaksi ja tiedän hyvin, ettei sellainen olisi minua tyydyttänyt. Ja niin olisi menty alas, vitkalleen tai nopeasti, se on jokseenkin samantekevää.

Ei ole myöskään niin, että olisin halunnut saada Marjan jonkinlaiseksi korvikkeeksi menettämistäni. Marjasta keskustelimme jo ensimmäisenä iltana ja hänen tulonsa päätettiin jo ennen kuin tiesin ollenkaan, mitä on olla lopun ikäänsä erossa lapsistaan. Mutta siinä suhteessa Marjan asema on erilainen, että Laura on minun rakastettuni, ensimmäiseni ja ainoani ja Marja on siitä noussut. Muistan, kun koettelin Lauran vatsaa Marjan potkiessa. Jollakin tavoin tuntui kuin kaikki ääret olisivat särkyneet. Minun käsiini tuntui vuotavan loputon hellyys ja voima ja se on niissä yhäti. Tahdon kanneskella tyttöä, jutella hänelle niistä asioista, joista hän ei ymmärrä yhtään mitään.

Meidän lapsemme! Minä en tiedä, olenko jollakin tavoin sukupuoleton, onko miehisyydessäni jokin vaurio, kun en pysty ajattelemaan naista samalla tavoin kuin useimmat: nautinnonlähteenä, jonka kanssa yhdytään, "iloitaan" ja jota voi vaihtaa kuin paitaansa ja vähän useamminkin. Minä tahdon ottaa Lauran lukemattomia kertoja, räjäyttää tämän maapallon hänen kanssaan, panna avaruudet soimaan, mutta taka-alalla on aina toivo saada lapsi hänen kanssaan. Ei tietysti lukemattomia. On tuollainen asia kuin lasten tulevaisuus. Sitä minulla ei ole lupa unohtaa.

Juuri nyt elän jonkinlaista jälkikriisiä: kestävää otetta ei tahdo löytyä. Joudun kirjoittamaan pääasiassa paperikoriani varten. Lisäksi ystäväpiirini on pahasti harventunut: myyvät, perkeleet, itsensä ja se aiheuttaa roikanvedon. No, onhan niitäkin, jotka kestävät. Mutta näin boheemivuosien tilinpäätöstä tehdessä sitä vasta huomaa, miten heikko on ihmismieli. Tosin mitä pahaa tästä kirjailijakunnastamme sanottaneenkin, on se rahallisissa asioissa yleensä suurpiirteistä. Tai on pakko olla. Se ei muuten tulisi toimeen. Omasta puolestani olen vippaillut kyllä ammattitovereilta sieltä sun täältä ajattelemattakaan suoritella niitä postitse.

On niin vaikeata saada elämässä jotakin "linjaa" aikaan. Jos sitä saa, se tuppaa muodostumaan keinotekoiseksi uomaksi, jolla on kyllä kanavan käytännöllinen arvo, mutta se ei sittenkään ole elävä virta. Nykyisin elän pahasti eksyksissä, tai jokin osa minusta. Työhalua ei ole tullut, päinvastoin näyttää kaikki yhä pimenevän. Tietysti sairaudetkin ovat olleet syynä. Kuukauden kestänyt keuhkokuume jätti yhä synkemmän voimattomuuden ja masennuksen. Kun pääsin pariksi päiväksi jo vähän hyräilemään, tuli pirullinen reumatismi, joka taas runnoi miehen perinpohjin. Lihakseni ovat jo monen vuoden ajan olleet kovia, kipeitä pahkuroita täynnä, jotka ovat pitäneet voimattomuutta yllä; joku hämäräperäinen maitohappojuttu.

Kaikki nämä tietysti vaikuttavat mielen tasapainoon, mutta syvimmällä on sittenkin ollut joku hämärä synkkämielisyys, tosin vasta viime kuukausina huolestuttavaksi muodostunut. Nyt on kai pari kuukautta mennyt niin, että kuljeskelen huoneissa tai kieriskelen vuoteella höpöttäen ääneen: pois, pois, pois! Tai sitten: tuska, tuska, tuska. Viimeisen kahden ja puolen kuukauden aikana olen vain kerran ollut kävelemässä. Mitä olen koipiani liikuttanut, se on tapahtunut linja-auton ja kapakan välillä, jota ei kylläkään ole sattunut varsin usein, mutta kovin murheellisin seuraamuksin. Ruuanlaittoon, mieliharrastukseeni, en ole koskenut kymmeneen viikkoon. Viimeksi jouluna, jolloin tarjosin perheelle pääasiassa leikkeleitä ja hedelmiä.

Jutut ovat kuolleet. Kun luen jotakin, havaitsen merkkailevani ylös lapsuksia tai asiavirheitä; vain siinä suhteessa aivoni osoittavatkin vilkkautta. Olen ehtinyt jo repiä niin monta mielikirjaa repaleiksi - rakenteellisesti - etten pahasti uskalla mihinkään tarttua. Oikeastaan vain Helkavirret ovat jääneet ja sitten Haanpään Kärnäukon kuolema -niminen tarina, joka on häikäisevän syvää ja korkeata runoutta.

Jollakin tapaa minusta tuntuu, että olen joutunut suppiloon, ja joskus epäilen, että se on alkavaa jakomielisyyttä (sitä muistuttavia oireita ei Laurakaan kiellä). Ehkä häiritsevintä on se, että vain eräs osa minuutta on joutunut tähän tuuttiin. Toisaalta voin Lauran kanssa keskustella johdonmukaisesti, myös omasta tapauksestani. Ei liioin elämänkatsomukseeni ole ilmestynyt sen pahempia suhdevirheitä kuin siinä ennenkin on ollut. Mutta itsemurha-ajatus keinuu jossakin taustalla, samalla jonkinlainen hulluudenhoukutus, joka vaikuttaa yhtä rauhoittavalta kuin unen lähestyminen. Saa sitten nähdä, miten äijän käy.