Paiholan vuodet

Täällä Paiholassa on nyt taas kaunista, alkutalvi on ehkä kaunein vuodenaika näillä seuduin. Ikkunasta näkyy etäinen harju, jonka tämänpuolinen kuve on iltapäivisin varjon peittämä, mutta huippu kimaltaa pelkässä valkoisessa ja kullassa. Kaikki perheenjäsenet voivat hyvin, paraiten tietysti nuorin, Kaija, joka on oppinut, että rahan ja karamelliostosten välillä vallitsee jokin suhde ja on aina pyytämässä: - Anna pymppi! Hän määrää yhä itsevaltiaammin perheen elämän, nimenomaan poikien osalta ja kun hänen kielloistaan ei ole apua, tyttö kiroo rohkeasti: - Pelkele, johan pummaa! Kaikki nuo iloja, sinänsä vaatimattomia mutta peräti inhimillisiä, jotka minulle, perheihmiselle, ovat hyvinkin suuriarvoisia. Juuri nyt tuli Marja postista tärkeän näköisenä: opetin hänelle maanantaina, miten on edullisinta ostaa kirjoja, nimittäin alennusmyynnistä, ja tyttö tilasi ja sai nyt Suomalaisen kirjakaupan lähetyksen, pinkan tyttöromaaneja.

Olen tässä suunnitellut pientä matkaa Helsinkiin pääsiäisenä. Työväen Akatemiassa on 30-vuotisjuhlat, joihin mielelläni saapuisin soittaakseni suuta vanhojen kavereiden kanssa ja jos mahdollista nähdäkseni Rissas-näyttelyn. Helsinkiin ei minulla yleensä ole muuta tarvetta kuin rahalliset seikat ja sitten maalaustaide, jota täällä en saa nähdäkseni ja jonka tavallisesti tyydytän kiertelemällä poikien ateljeereissa. Musiikkia sen sijaan saa radioitse, eikä tuo Honeggerin yksinäytöksinenkään hullummalta tuntunut, vaikka siinä nähdäkseni kaivataankin silmänruokaa enemmän kuin oopperassa yleensä.

Musiikkia - esimerkiksi Bachia tai César Franckia - kuunnellessani muutun peräti hurskaaksi. Teologit selittävät sen johtuvat taiteellisesta elämyksestä. He väittävät, ettei minulla uskonnollista viettiä ole lainkaan. Noiden kirkonmiesten täydellinen ja puhdas nerottomuus nykyisin tekee minut täysin kirkottomaksi. Kuitenkaan musiikin yhteydessä en ajattele taidetta. Sen sijaan teen sitä esimerkiksi lukiessani Kaj Munkin saarnoja: taiteellinen ja uskonnollinen elämys sekoittuvat, samentavat vedet, ja niin pitää minun tunnustaa, etten pidä Munkia nerona sen enempää uskonnollisessa kuin kirjallisessakaan mielessä.

On suorastaan sanottava, etten ole koskaan tuntenut mitään salaperäisiä väristyksiä tai täristyksiä, joiden toiset kertovat liittyvän inspiraatioon. Kirjallisuus merkitsee minulle työtä ja ankaraa työtä. Monta kertaa joudun kaipauksella ajattelemaan tehtaalaisaikojani, jolloin ei tarvinnut muuta kuin seisoa kahdeksan tuntia koneen ääressä. Tässä ammatissa ei kahdeksan tunnin työpäiviä tunneta, ja se tyydytyskin, joka joskus liittyy johonkin saavutukseen, katoaa kyllä oikovedosten tullessa. Mutta kun kirjailija on minun tavallani joutunut antamaan kuudetta vuotta elämästään tasavallan puolustukselle, vielä useampia sen teollisuudelle ja joutuu jatkuvasti uhraamaan melkoisesti voimia poliittiseen kirjoitteluun, on aiheita pakostakin kertynyt siksi paljon varastoon, että niitä riittää jokaiseksi päiväksi - liekö se sitten sitä inspiraatiota?

On ilmeistä, että jos aiomme päästä kukin omaan lopputulokseemme, meidän on pelkistettävä enemmän kuin Balzac. Jokainen romaani tai novellikokoelma - on nähdäkseni yritys tarttua ja johdattaa tuo irrallaan möyryävä dynamiikka hallittuun virtapiiriin ja saada se palvelemaan tarkoitustaan, joka on ihmisen herättäminen oivallukseen. Taide on siis ympärillämme valtoimenaan kohisevan energian hallitsemista ja saattamista ihmistä hyödyttävään tarkoitukseen. Kymmenkunta vuotta sitten kun julkaisin samanaikaisesti kaksi teosta, Ikuisilla niityillä, missä annoin dynamiikan riehua vapaasti, ja novellikokoelman Tarinaniskijä, niin ainoastaan Rafael Koskimies tajusi näiden teosten keskinäisen valtasuhteen. Muut arvostelijat ylistivät Niittyjä ja sivuuttivat Tarinaniskijän tyytymällä mainitsemaan, että se on hyvää novellistiikkaa. Omasta puolestani olin ja olen varma, että Tarinaniskijä säilyy, kun sen sijaan Niittyjäni tullaan lukemaan vain henkilökohtaisena dokumenttina.

Ei kirjailijanpolulla voi - noin sisimmässä mielessä - ketään opastaa, vaikka jotkut uskovat senkin mahdolliseksi. Korkeintaan pystyy oikaisemaan vähän mutkia. Kyllä se Bismarckin sana saksalaisistaan pätee kirjailijoittenkin osalta: ei tarvitse muuta kuin istuttaa heidät hevosen selkään, ratsastaa he osaavat itsestäänkin. Ja sellainen kirjailija, joka ei sitä osaa tai ei yksin opi, ei ole neuvomisen arvoinen. Eri asia sitten on, että kirjailijat oppivat toisiltaan - paljon enemmän kuin taluttajiksi pyrkiviltä - keskinäisissä keskustelussaan, mutta sehän on luonteeltaan vain avointa kollegiaalista kanssakäymistä, missä ei pidetä lukua mikä puoli milloinkin oppii eniten ja mikä vähiten.

Olen tässä maininnut eräitä seikkoja karttamatta vaikeuksia. Olen toiminut 16 vuotta vapaana kirjailijana ja joskin olen ajoittain joutunut hyvinkin tiiviisti perustamaan elämäni lehtikirjoittelun varaan, voin omasta puolestani vakuuttaa, että vaiva tässä yksityistapauksessa on kannattanut. Mutta minne helvettiin olisin joutunut ilman Lauran kaltaista naista? Lauran kanssa meillä on läheisintä juuri kiperinä aikoina. Tai ainakin niin, että juuri silloin selvästi näen, minkä luokan nainen hän on.

Tiedän täysin varmasti, että lähes kaikki miehet ovat hamasta poikavuosista lähtien ainakin silloin tällöin joutuneet tuntemaan alemmuutta jonkun toisen miehen vierellä - alemmuutta nimenomaan tuon toisen näennäisen miehisten ominaisuuksien vuoksi. Tämä on myös eräs suurimmista kannoista, joita kirjallisen työn tekijä alkutaipaleellaan kohtaa: pinnallinen henkilömateriaali sisältää vain miehiä, joilla ei juuri ole vammaa miehisyydessä - toisin sanoen omien puheittensa valossa he voivat omistaa mitä virheitä tahansa jopa aina naurettavuuteen saakka, mutta miehinä suhteessaan naiseen he ovat melkeinpä täydellisiä iikka kuin iikka. Jokainen heistä on valloittanut vähintäin neljä neitsyttä siten kumoten täydellisesti tilastolliset tiedot naisten ja miesten lukumääräisestä suhteesta, kukaan heistä ei ole koskaan epäonnistunut ja niin edelleen.

Suomalaiset kirjailijat ovat yleensä samassa teeskentelijöiden kerhossa jäseninä ja seuraus: sanopas miten monessa kirjassa olet tavannut elävää mieshahmoa? Niissä suhteellisen harvalukuisissakin tapauksissa, mitkä tunnet, on useimmiten päästy tulokseen eliminoimalla rakkauselämä kuvauksesta tyystin, useimmiten sijoittamalla henkilö niin myöhäiseen ikään, ettei hänellä enää - yleisen ja harhauttavan käsityksen mukaan - ole kiinnostusta asiaan. On muistettava, että jopa Aleksis Kivi joutui veljestensä kohdalla poistamaan erotiikan, mistä sitten suurelta osalta johtuukin heidän pinnallisuutensa, korkokuvamaisuutensa.

Toisaalta kumminkin on, että juuri rakkauselämä on - ainakin suomalaisen - miessukupuolen syvin haava. Siinä suhteessa miehet epäilyttävästi muistuttavat sitä surkeaa spartalaispoikaa, joka antoi ketun purra mahaansa koettaen itse näyttää kuin ei mitään tapahtuisikaan. Saksalainen Reich on neuroositeoriassaan pohtinut tätä ongelmaa jokseenkin perusteellisesti, selkeästi ja lämpimästi. Tosin Reichin virheenä on, että hän pitää orgasmia tienä parantumiseen, terapeuttisena keinona, kun se tosiasiassa on vain ilmoitus toipumisesta. Ehkä Reich myös liian yksinomaisesti olettaa neuroosin olevan seksuaalista alkuperää. Itse olen vakuuttunut, että se ainakin yhtä useissa tapauksissa juontaa juurensa aivan ulkoisesta sattumuksesta, jolloin lapsi on saatettu syvään neuvottomuuden tilaan.

Naiset puolestaan ovat yleensä paljonkin avoimempia puhuessaan kannastaan toiseen sukupuoleen ja perin harvoin he erehtyvät kerskailuun. Mutta heillä on toinen pakotie: he näyttelevät välinpitämätöntä, frigidiä. Semmoista naista ei kylläkään liene syntynyt koskaan, kylmyys on vain kehittynyt eräitten kokemusten perusteella. Jos joku nainen tosissaan inttää, ettei välitä miehistä ja samalla ruokkii varpusia tai koiraa, voi kyllä havaita, ettei väite pidä paikkaansa ja näennäissuhteen laadusta pääsee selville, minkälaista miestä hän pinnallisissa kerroksissaan toivoo: esim. ensimmäisessä tapauksessa pientä, vaaratonta, toisessa taas uskollista, passiivista.

Se nyt taas siitä - noin puolihuolimattomasti sohaisten, sillä ei ole mitään tarvetta ruveta tässä teoretisoimaan: se syntyy minulta, milloin syntyy, vain puhutun sanan yhteydessä, sitä se savolaisuus vaikuttaa.