Siilinjärven vuodet

Tässä saunaa odotellessani nakuttelen muutaman rivin - hieman raukeana, koska päivä on ollut uskomattoman kirkas ja houkutteli tekemään parikin lenkkiä. En ole vieläkään päässyt oikeaan kirjoitusvauhtiin, mutta eiköhän nuo lenkkeilytaipumukset viitanne voimakkaaseenkin nousuun. Totta puhuen ovatkin tämän talven työt menneet päin helvettiä. Yritin iskeytyä noihin novelleihin, kun niissä ei ollut olevinaan kovinkaan suurta työtä, mutta minkäs teet kun vire sattuu olemaan paljonkin leveäpohjaisempaa kerrontaa vaativaa. Maksoin yritykseni varsin raskaasti: yksistään tämän vuoden aikana kaksi flunssaa ja sitten itsepäinen reumatismi, joka sekin loppujen lopuksi piti minua viikon päivät sängyssä. Työlästyneenä potemaan moisia vaivoja työnsin novellit syrjään, hain vintistä romaanin ja rupesin kävelemään - vaivat alkavatkin jo nyt kuulua muistojen joukkoon.

Me elämme siis täällä. Huoneusto on paljon mukavampi kuin Paiholassa. Pinta-alaa on kyllä verrattomasti vähemmän, mutta huoneet järjestetty paljonkin käytännöllisemmin ja ensi kerran elämässäni minäkin saan kirjoittaa muun talouden yhteydessä, tähän mennessä on aina pitänyt nousta ullakolle, laskeutua kellariin tai vuokrailla sivulta. Alussa hieman häiritsi talon muut äänet, nimenomaan myöhään iltaisin, mutta nyt niihin on tottunut. Sen sijaan Kuopion läheisyys ärsyttää jatkuvasti, melkein joka päivä saan puhelimeen äyskäistä kiellon jollekulle pyrkijälle, joista osa on vanhoja tuttuja, osa täysin tuntemattomia. Kokemukseni mukaan ei kirjailija paljoakaan hyödy suorasta seurustelusta arki-ihmisen kanssa, joka näyttää vain naamionsa, vaan sitä enemmän tuollaisesta huomaamattomasta sivusta seuraamisesta.

Vanhat ystäväni taas ovat, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jo vakiintuneet elämässään, toisin sanoen jähmettyneet yleisiin ajatusratoihin ja kuolleisiin käsitteihin. Silti Kuopio on minulle läheisempi paikka kuin mikään muu kaupunki. Sen maisemissahan tulevat hauteilla olevien romaanieni ihmiset liikkumaan ja sitä paitsi siellä asuu sentään muutamia ihmisiä, jotka päättäväisesti ovat kieltäytyneet fossiloitumasta ja poissaoloni vuosina on sinne varmasti muuttanut jokunen mielenkiintoinen ihminen lisääkin.

Sunnuntaina taidamme, Laura ja minä, mennä Kuopioon, mihin Kirjailijaliiton puheenjohtaja Santavuori saapuu hakemaan kontaktia täkäläisiin kirjantekijöihin - yksityiskirjeessään hän paljasti, että haluna on perustaa jotain Pirkkalaiskirjailijoita vastaava pulja. En ota oikein ajatukselle lämmetäkseni, mutta täytyy sentään käydä vilkaisemassa, millaisia naamoja tilaisuuteen kertyy - sitä suuremmalla syyllä kun se tapahtuu kaupunginkirjaston suojeluksessa ja olen perin suuressa kiitollisuudenvelassa ko. laitokselle - antoivat kaiken omistamansa talvisotakirjallisuuden kertahujauksella käyttööni ja lisäksi pyytämättä lupautuivat hankkimaan muista kirjastoista kaiken mikä heiltä puuttuu; se merkitsee suurta huojennusta kirjeellisten pyyntöjen ja postimaksujenkin osalta.

Tuossa taannoin sairaalan sosiaalihoitajatar tyrkkäytyi tielleni ja esitti suuren suunnitelmansa: kirjallisuuskerhon, jonka johtajana muka minä olisin. Kertoi että hän on sellaisen perustanut kaikkiin mielisairaaloihin, joissa on toiminut ja tulokset ovat olleet erittäin positiiviset. Saa sitten nähdä, mitä tästä tulee. Johtokunnan ukot tarrautuvat tietysti palkkajuttuuni, heistä varmasti sekatyöläisen normituntipalkka olisi jo paljon. Kirjoja tietysti täytyisi myös hankkia melkoisesti, sillä pirun typeräähän olisi saarnata kirjoista, joita ei kukaan yleisöstä tuntisi. Lisäksi vaadin täysin vapaat kädet psykologisten seikkojen suhteen. Mielisairaaloihin on psykologisen ja psykiatrisen kirjallisuuden tuominen jyrkästi kielletty. Mutta ellen saa maallikkona käsitellä vapaasti sielullisia ongelmia, jäisi kirjallisuuden terapeuttinen vaikutus kokonaan sivuun ja kerho tarkoitustaan vajaaksi. Tietysti tästä tulisi pelkästään akkojen kerho, mutta voisihan se olla kirjailijalle mielenkiintoista askaretta. Mutta lyönpä vetoa, että niin tarmokas ihminen kuin sosiaalihoitajatar onkin, tässä hän lyö näppinsä läjään ja johto kauhistuu kulunkeja.

Niin, minä olen näköjään yhä siinä samassa pisteessä: odotan. Olen näinä kuukausina tutkaillut ja tutkaillut, mistä jähmeys johtuu pääsemättä puusta pitkään, kunnes pari viikkoa sitten jouduin pahaan masennuskierteeseen, joka noiden psykiatrien silmissä kai olisi näyttänyt hulluudelta, jos olisin heille puhunut - mutta enhän minä inahtanutkaan vaan tuijotin tuijotettaviani. Viime vuosien aikana on ilmeisesti sieluun karttunut kaikenlaista jäännettä, josta en ole osannut irtaantua. Olen ehkä jotenkin puolella sielullani ollut kiinni Pyörättömässäkin osaamatta astua aivan toisenlaisille maisemille. Trilogiakin vei varmasti mieltäni jonnekin liian kauas jo taaksejääneeseen elämään samalla kun Opossumi ja nuo pari tekeillä olevaa vastaavaa ovat pitäneet sieluni päivänpaisteista puolta liiaksi esillä.

Eräänlainen uskonnollinen kypsyminen on ollut hauteilla vuosikausia, millä en suinkaan tarkoita mitään kirkkokuntiin hupsahtamista. Ja lopuksi vielä Laurakin on työstä varsin rasittunut. Minun on pitänyt esiintyä jonkinlaisena lapsenhoitajan ja ankaran isän ristisiitoksena voidakseni viedä hänet kriisiaikojen ylitse. Kaiken kaikkiaan: aivan liian monet tietoiset tekijät ovat saaneet vallita sieluani. Jäitten lähtö alkoi oikeastaan Lasse Heikkilän kuolemasta, mikä oli minulle suuri järkytys, sillä usean vuoden ajan jaoimme Helsingissä jopa leipämme ja lisäksi olen aina pitänyt häntä todella mittavana runoilijana.

No, alanpa lopetella. Nuorin tytär hakkaa pianoa. Vanhin tytär ja poika riitelevät jostakin nuorisolehdestä. He elävät sitä pahinta aikaansa, jolloin jo haettaisiin heila, mutta ei oikein vielä kehdata ja niin sitten eroottinen jännitys puetaan riitelyyn, joka meillä kylläkään ei koskaan kohdistu vanhempiin. Olen monesti miettinyt mistä se johtuu. Olemme kyllä koettaneet suhtautua lapsiin mahdollisimman vapaamielisesti, puhumme heidän kanssaan seksuaaliasioista ilman nykimisiä puoleen tai toiseen. Lapsille ei aseteta mitään muita vaatimuksia kuin että heidän oletetaan selviytyvän vuosi per luokka vaikka heikostikin, heidän on syötävä kohtuullisesti ja oltava aikanaan kotonaan, mikä vaihtelee nykyisin ikävuosien mukaan klo 19-23:een.

Heille ei tuputeta mitään kirjallisuutta mutta ei myöskään estetä heitä lukemasta - ja hyllyissä on paljon sellaistakin, mitä yleensä pidetään pöyristyttävänä. Mutta toisaalta tiedän kyllä olevani eräissä yhteyksissä melko jyrkkäpiirteinen, vaikken käytä tukistustakaan kuin aivan pienimpien osalta ja korkeintaan 4-5 kertaa kutakin kohtaan. Sisintäni askarruttava kysymys onkin, ovatko lapsemme kasvaneet niin vapaasti etteivät tunne mitään aggressioita vanhempiaan kohtaan, vaan ovatko he jyrkkäluontoisuuteni takia joutuneet samaan myllyyn kuin kaikki toisetkin, toisin sanoen eivät uskalla ilmaista tunteitaan. Se on kysymys, joka selviää vasta paljon myöhemmin, vasta sitten kun kukin lapsi on itsenäistynyt täysin omaan elämäänsä.

No, nyt taas jatkan. Edelleen minä likoan omassa lipeässäni, toisin sanoen talvisotajutussani. Todennäköisesti käy niin, että myöhemmin tulen muistamaan nämä vuodet elämäni ehkä tuloksekkaimpana ja onnellisimpina, mutta nyt ei suinkaan ole niin. Piru soikoon. En ole vielä päässyt kuin 7-10 liuskan päiväurakoihin. Mutta juttu on kuin tarun hirviö: kun sutaisen luvun pois edestä, niin mielikuvitus kasvattaa heti kaksi tilalle. Minulla ei ole tietoisesti mitään kokonaispiirustusta. Kirjoitan sieltä täältä, yleensä tuommoisia 3-4 liuskan tiivistelmiä lukuunottamatta eräitä taistelukuvauksia, jotka näyttävät syntyvän likipitäen lopullisina. Yritän pysytellä kyllä mahdollisimman paljon kotirintamalla, ettei se puoli jäisi liian laihaksi - rintamakuvausta minulta aina kyllä tulee kuin turkin hihasta, niin ettei siitä kannata huolehtia.

Ihmisiä on pirusti ja ehkä vasta kolmannen osan olen ehtinyt johdattaa -39 elokuusta kesäkuun -40 päiviin. Muutamia heistä toki on semmoisia, että olen tyytyväinen. Jokuseen suhtaudun jo ihmettelevällä ihailullakin: kas kun olen pystynyt noin hienon luonteen rakentamaan. Mutta jumala tai piru tietäköön, milloin pää on kerijänsä käsissä. Juttua tulee, kuten sanottu. Ja kun ei ole mitään tietoista piirustusta, ihmisten kohtalot ja luonteet ovat kokonaan alitajuntani varassa niin... Sitten kun olen kaiken pannut paperille, kun kaikista ihmisistäni olen sanonut oleellisen, sitten tietysti alkaa uusi paini. Sitten kirjoitan kirjani henkilöittäin, toisin sanoen otan esimerkiksi majuri X:n elokuulta ja johdatan hänet sotaan ja - valitettavasti - kuolemaan. Sen jälkeen otetaan esimerkiksi alikersantti Z ja hänen kohtalonsa kirjoitetaan niinikään kokonaisuudessaan. Ja sen jälkeen tietysti taas kolmas henkilö jne. Sitten kun kaikki on lopullisesti tallessa, jutut limitetään niin että syntyy kokonaisuuden vaikutelma. Mutta kyllä siinä verta itketään, jos välillä nauraa röhötelläänkin, ennen kuin niin pitkällä ollaan.

On tässä tullut luetuksi melkoisesti talvisotakirjallisuutta. Valtaosaltaan se on uskomattoman piinallista, vieläpä mautontakin ja monin paikoin epäluotettavaa - on tullut käsiin eräitä opuksia, joista on syytä ounastella, ettei tekijä ole kiväärinlaukausta kuullutkaan. Tähän mennessä olenkin tyytynyt vain sanastamiseen, ts. merkinnyt talvisotaslangin sanat marginaaliin, mistä ne pitäisi sitten siirtää konekirjoitusarkeille. En uskalla luottaa näissä asioissa korvaani, slangi kehittyi jatkosodan aikana huimasti ja nimenomaan rivouteen päin eikä ihmisen muisti jaksa tallettaa, mikä kuuluu talvisota- mikä jatkosotaslangiin. Silti en aio kirjastani mitään Tuntemattoman kaltaista kielelliseen komiikkaan voimakkaasti vetoavaa kirjaa. Jumala paratkoon, ei meillä ainakaan ollut talvisodan päivinä voimia vitsailuun; minä ainakin nukuin heti kun tilaisuus tuli.

Luulenkin, että kaikkein kierointa on kirjoitella lähihistoriasta, missä ei juuri fantasiaa sallita. Ja tarkistuksen jälkeen sitten on oleva vasta varsinainen yhtäjaksoinen kirjoittaminen, missä vasta valmis muoto astuu esiin. Mutta lienen sentään pahimman nikaman yli luiskahtanut, sillä tähänastinen synkkyys katosi kuin salaman välähdyksessä ja tajusin taas osaavani ajatella myös novellistiikkaa. Se ala on ja ilmeisesti myös pysyy läheisimpänäni. En tiedä sitten, koittaako koskaan aika, jolloin voi turvallisin mielin lähettää valmiin romaanin kustantajalle, tähän asti olen saanut sen ilon vain novellikokoelmien osalta - jokaisen romaanin olisin vielä kertaalleen hakannut, jos ekonomia olisi antanut myöten. Sillä muoto on pikari, jossa viini tarjoillaan. Ja kun kerran vieraita kutsutaan, ei sovi tarjota pullonsuulta tai ruosteisesta kauhasta.'

Tosin suhteeni "julkiseen" kritiikkiin on jokseenkin viileä. Mielestäni taiteilija työskentelee toiset päämäärät silmissään kuin suosion tavoittelu. Esimerkiksi itselleni läheisin on runokokoelma Ylistän rakkautta sen vuoksi, että niin harvat ovat tajunneet sitä ja hekin enimmäkseen väärin. Sitä paitsi meillä Suomessa voisi hyvällä syyllä puhua kritiikin kriisistä sillä ainakaan minä en tiedä - ajatellen lähinnä omaa alaani proosaa - muita päteviä arvostelijoita kuin Toivo Pekkanen, joka todella pystyy tarkastelemaan teosta ammattimiehen näkökannalta - valitettavasti hän vain on niin runoton, ettei ymmärrä lyriikasta yhtään mitään. Kun asiat ovat näin, en hommaa koskaan arvosteluja, luen ne, jos eteen sattuvat, tai jos joku ystävällinen tai vihamielinen henkilö niitä minulle lähettää. Jos ne ovat kiittäviä, iloitsen pienen hetken sanojeni kantovoimasta, jos taas moittivia, murehdin puoli päivää. Mutta millään tavoin ne eivät työhöni vaikuta.

On vain niin, että heti huomenna pitää tarttua senttijuttuun, sillä talous ei kestä Lauran palkan varassa. Juttujen tekeminen saattaa kyllä tuoda jonkun hiomiskelpoisen novellinaiheenkin, mutta totta puhuen lehtikirjoittelu ei enää oikein ota innostaakseen - lienen sentään elämäni varrella pari - kolmetuhatta senttijuttua tuottanut ja se saisi yhden miehen osalle riittää. Mutta kun on tehnyt sen erehdyksen, että syntyi pienen kansan joukkoon, ei sitä tuolla ylhäällä näytä annettavan koskaan anteeksi. On tässä ollut nikottelemista. Minäkin sain tietää: erääseen ekonomiseen operaatiooni suhtaudutaan korkeissa paikoissa torjuvasti, koska olen ollut niin hävitön, että kolmen vuoden ajan olen keskittynyt yhteen laajaan juttuun enkä ole vaivautunut työntämään edes jotain roskaa ahkeruuteni todistukseksi julkisuuteen.

Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Piru soikoon: liikemiehetkö lannistaisivat taiteilijan. En valita, herra nähköön sillä ilman vähäisintäkään pateettisuutta: ei ole suurempaa osaa ihmisellä kuin olla taiteilija. Minulle tarjottiin useammallakin kuin yhdellä alalla hyvä tulevaisuus - taiteilija on aina yleislahjakkuus - mutta mitäpä olisin, jos olisi tullut annetuksi sormi pirulle: rahaa tietysti olisi, loistoasunto ja joka sormella koreaksi paklattu tyhjäsieluinen huora. Jos nyt sitten eläisinkään, olisi ehkä jossakin vaiheessa tullut pistooli esiin, sillä kerran sillä linjalla toleranssiraja kyllä saavutetaan. Taiteilija on todella Jumalan lempilapsi, ainoa, jolle hän on antanut kyvyn nähdä ei ainoastaan laajalle vaan myös leveälle. Siksi nämä esikoisoikeuteen kuuluvat pienet vaivat on kärsittävä ja lähdettävä luottavin mielin kohti niitä vaikeita aikoja, joita luominen aiheuttaa. Ne vaivathan ne todistavatkin taiteilijan.

Olkoon nyt analysointi. Oikeastaan ei olisi pitänyt ryhtyäkään siihen, sillä nykyisin olen iltaisin niin väsynyt, etten jaksa paljonkaan hallita ajatuksiani. Alkuvuoden pakollinen laiskuus korvautuu nyt. Joka aamu päätän, etten kirjoita enempää kuin neljä liuskaa. Ja joka ilta huomaan, että olen kirjoittanut ainakin kaksi kertaa enemmän. Viikon loppupuolella sitten alkaa olla ihan tattis. Viime viikon vaihteessa tein sitten sen haksahduksen, että jätin levon ja panin kasaan kolme lehtijuttua ajatellen, että on paras hoitaa joululahjat ajoissa. Epäilemättä se olikin viisaasti tehty, paine on nyt poissa, mutta olenkin melko uupunut vaikka on vasta keskiviikko.

Onneksi koneessa alkoi jokin jousi oikkuilla, niin että joudun viemään masiinan huomenna korjattavaksi ja minulla on edessä neljä pakollista lepopäivää. Demariin tosin pitäisi tehdä arvosteluja, mutta milläs teet kun ei ole masiinaa. Niin sitten ensi viikon alkuun mennessä voimat toivottavasti ovat kokoontuneet. Kun Laura lähtee pyhiksi Lapualle katsomaan sairastelevaa äitiään, ei minulle jää paljoakaan muuta kuin nukkua. Ja totta totisesti minä kaipaankin sitä.