	eli Laura Latvalan ja Olavi Siippaisen elämä ja teokset
Siilinjärven kirjasto
\| Prologi \| Laura \| Olavi \| Epilogi \| Lähteet \| Sivukartta \|

Edellinen: Siilinjärven vuodet Seuraava: Loppuun saakka

NUORUUS SUMUSSA (1940)

neljä novellia

Nuoruus sumussa.
1940, 1. painos, WSOY.
Kannen tekijä tuntematon.

Sumussa
Koululaistarina
Tiiliä
Nyt valmis elämään...

Sumussa

Olavi Siippaisen tuotanto alkaa seuraavin rivein:

Iltapäivällä alkaa kerääntyä sumua.
Olen varmaankin ensimmäisiä, jotka huomaavat sen, sillä koko päivänä minulla ei ole ollut muuta tehtävää kuin kierrellä hiljaisia, koleita katuja, koettaen saada aikani kulumaan, unohtaa nälkäni, ja niin olen päätynyt satamaan, jossa teen huomion: alkaa kerääntyä sumua. Aluksi tuo huomio ilahduttaa minua, sillä päivä on pitkä ja raivostuttavan yksitoikkoinen, joten sumun nouseminen merkitsee vaihtelua.
Istun tyhjällä pakkilaatikolla, joka on heitetty varastosuojan eteen, heiluttelen jalkojani, ettei niitä paleltaisi, sillä on jo lokakuu, ja tuijottelen järvenselälle, joka on synkkä, miltei musta. Minulla on runsaasti aikaa istuskella, sillä kolme viikkoa sitten sain tehtaasta potkut, ja olen viettänyt koko päivän kuljeskelemalla ja miettimällä, voisinko mennä pyytämään toimituksesta ennakkoa kirjoituksestani, joka on jo hyväksytty, mutta jota ei vielä ole painettu.

Noihin riveihin kiteytyy jotakin hyvin olennaista Siippaisen kirjoista, sillä useimmissa hänen teoksissaan henkilöt elävät "sumussa". Henkilöillä on jokin probleema, jota he pyrkivät ratkaisemaan. Aidon humanistin tavoin he etsivät. Välttämättä suoraa ratkaisua ei löydy, mutta "sumu" hälvenee kuten "Sumussa" -novellissakin, joka päättyy näin:

Mutta aseman luona tunnen ensimmäisen tuulenhenkäyksen, joka käy vaatteitteni lävitse, ja riemastun siitä. Sumu hajoaa siis. Minulle tulee vielä tänä yönä kylmä, mutta välitän siitä vähät: sumu hajoaa ja neljän tunnin kuluttua alkaa päivä jo valjeta.

Novellin minän ongelma on köyhyys - sekin tavallista Siippaisen teoksissa. Tuo mainittu tehtaassa työskenteleminen on myöskin keskeistä. Usein tehtaassa raatava on intohimoinen kirjallisuuden ystävä ja haaveilee kirjoittamisesta ammattina. Näin tekee myös novellin minä, joka on jo päässyt aikeissaan niin pitkälle, että saattaa nähdä kirjakaupan näyteikkunassa nimensä antologiassa seitsemän muun nimen joukossa. Iloa kuitenkin pienentää se, että vieressä on myös paikallisen sanomalehden toimittajan, novellin päähenkilön koulutoverin ja ilkeän kilpailijan, kansantaloutta käsittelevä kirja. Ja juuri samaiselta toimittajalta palkkaennakkoa pitäisi pyytää.

Novellin tapahtumat ovat niukat. Aika on vain viiden tunnin mittainen ja päätoimisesti tarinassa keskitytään kertomuksen minän kirjallisen lahjakkuuden ja taloudellisen niukkuuden väliseen liittoon. Rinnalla kulkee minäkertojan suhde mainittuun toimittajaan ja se ankara kysymys, pyytääkö ennakkoa vai ei. Jälkimmäinen ongelma kyllä selviää, onko ratkaisu oikea, sitä ei kirjailija täysin paljasta, mutta koskaan Siippainen ei myöhemminkään jätä henkilöitään umpikujaan. Ei nytkään.

Koululaistarina

Novellin 13-vuotiaalla pojalla on myös ongelma. Hän vihaa oppikoulua, jota suutari - isä häntä pakottaa käymään. Sen sijaan poika unelmoi. Lukee kiehtovia kirjoja rakkaudesta, sellaisia kuin Hamsunin Viktoriaa tai Maupassantin Leikkivää lempeä, missä miehet liikkuivat alastomina naisten läsnäollessa ja suutelivat naisia s i n n e. Ja ennen muuta poika haaveilee elämästä ulkomailla: "Hän halusi pois. Minne tahansa : Amerikkaan, Ruotsiin, Ranskaan, samantekevää. Mutta pois. Pois!"

Keskeiseksi tapahtumaksi nousee tappelu luokkatoverin, kaupunginlääkärin pojan, kanssa, mikä päättyy päähenkilön syyllisyyteen. Opettajan mielestä. Tuo lihava naislehtori, joka ylettömällä lempeydellään aiheuttaa voimakasta vihaa pojassa, tuntee puolestaan syviä ennakkoluuloja oppilastaan ja tämän kotioloja kohtaan:

Ajatellessaan päivän mittaan tapahtunutta rikkomusta hän oli heti huomannut, miten suurenmoisen mahdollisuuden se tarjosi hellyyteen. Poika oli ruokkoamaton ja villi. Epäilemättä tosin hyvin lahjakas, mutta hyvin ruokkoamaton ja villin näköinen, mutta varmaan vielä hyvyydellä voitettavissa. Vuoden -18 jälkeen luokanvalvoja oli sitä mieltä, että työväestö oli voitettavissa vain lempeydellä ja "Siunausta koteihin" -lehdellä (Kuopiossa kyseisenä aikana ilmestynyt evankelisluterilaisen seurakuntayhtymän lehti, kirj.huom.). Ja poika oli työväestöstä, laitakaupungilta. Kenties pojan isä oli noita pahimpia, jotka eivät uskoneet mihinkään muuhun kuin tuohon säädyttömään Marxiin, joka oli saarnannut omaisuuden hävittämistä ja vapaata rakkautta. Hän muisti väenkokoukset kauppatorilla vuonna -17, kiihkeät, kapinalliset sanat, jotka syöksähtelivät puhujien hysteerisiltä huulilta, ja tyytymättömän, uhkaavan murinan parrakkailta työmiehenkasvoilta; pelon, jota hän oli tuntenut keksiessään ennentuntemattoman luonnonvoiman: luokkatyytymättömyyden, luokkakateuden ja luokkavihan. Kenties pojan isä oli noita parrakkaita miehiä, jotka kielsivät kaiken ja uskoivat vain vallankumoukseen. Se oli tietysti vaikuttanut poikaankin ja hänen tehtäväkseen oli langennut suuri osa: käännyttää poika paremmalle tielle.

Ja koska poika osoittaa uhmakkuuttaan plebeijinkatseellaan ja olemalla tunnustautumatta syylliseksi, opettaja käännyttää poikaa lyömällä tätä viivoittimella sormille. Tämä on pojan vihalle viimeinen pisara: hän poistuu opettajan luota eikä mene kouluun kolmeen viikkoon vaan harhailee päivät kaupungilla.

Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Pojan omapäisyys palkitaan ja isä lupaa järjestää tuttavansa avulla jälkeläiselleen työpaikan tulitikkutehtaassa: "Ja ajatellessaan sitä hänen sydämeensä tulvahti riemu: hänen ei tarvinnut enää mennä kouluun."

Tiiliä

Kesäksi pienen maaseutukylän tiilitehdas aina herää eloon. Äreän työnjohtajan mukaan työntekijöiksi tuntui kerääntyvän kaikkein levottomin aines; maaseudulta tuli nuoria miehiä, joita maatyöt eivät miellyttäneet, kaupungista katkeria työttömiä ja sitten kulkureita, jotka halusivat ansaita matkarahat etelään.

Novellin minä kuuluu juuri noihin kaupungin työttömiin, jotka vihasivat tehdasta mutta rahanhimo oli syöpynyt heidän aivoihinsa kuin myrkky. Elämä kesällä on tympeää, raskaan raadannan vastapainona voi iltaisin vain pelata korttia tai kierrellä lähiseudun tyttölasten kanssa tai lauantaisin seurustella viinapullon kanssa.

Kaupungista tullut uusi työläinen Edvinillä on samanlaisia tuntoja. Molemmat harrastavat kirjallisuutta ja etsivät sieltä elämän tarkoitusta mutta helppo ei ole sekään tie:

Kiertelimme rantoja, luimme ja keskustelimme. Kun keskustelumme tyrehtyi, vaikenimme ja tunsimme, että kaikki oli turhaa. Meidän oli turha ponnistella, hakea persoonallisuuttamme, rakentaa itseämme: me tulisimme kuitenkin aina pysymään henkisinä irtolaisina, kodittomina, juurettomina. Me voisimme täyttää omalta osaltamme työväestön unelman maanpäällisestä taivaasta: mennä naimisiin, ostaa omakotitalon, hankkia vähittäismaksulla radion ja moottoriveneen ja elää niin kuin muutkin, vakavasti, ympäristöön ulkonaisesti juurtuneena. Mutta sittenkin jäisimme aina juurettomiksi: tulisimme aina hapuilemaan jotakin, jota kaipasimme, mutta jota emme koskaan saavuttaisi. Selvyyttä, ehdottomuutta!

Käännekohdaksi nuorten miesten elämässä muodostuu satunnainen visiitti työväenyhdistyksen kesähuvilalle, missä on joittenkin opintokurssien päättäjäiset. Siellä nuorukaiset tapaavat keski-ikäisen miehen, jonka köyhyys on niin syvää ettei hänellä ole muuta luettavaa kuin raamattu, virsikirja ja almanakka. Jälkimmäistä mies esittää yleisölle ulkoa. Tämä kohtaaminen avaa minäkertojan ja Edvinin silmät:

Häpesimme itseämme: meillä oli kaikki, mitä hänellä ei ollut. Meillä oli nuoruus, meillä oli kirjastot, paremmat palkat, runsaasti vapaa-aikaa. Me onnelliset! Miksi valittaisimme? Ponnistelumme vaatisi työtä, mutta työ on elämän sisältö, ainoa joka on kyllin arvokas miehen elämänsisällöksi. Mutta samalla tunsimme itsessämme varmuutta, jota meillä aikaisemmin ei ollut: meillä oli allamme pohja, joka ei pettäisi. Monet työläissukupolvet olivat ponnistelleet saadakseen itselleen ilmaa, taistelleet päästäkseen edes hivenen eteenpäin. Meidän lähtöviivamme alkoi siitä, missä oli heidän päämääränsä ollut. Meillä ei ollut oikeutta olla katkeria eikä toivottomia: meidän täytyi kyetä nousemaan, mutta ei luokkamme yläpuolelle, vaan heidän kanssaan.

Nyt valmis elämään...

Novellin tapahtumat sijoittuvat yhteen vuorokauteen, henkilöinä 18-vuotias Erkki, hänen syöpäsairas äitinsä ja Erkin tyttöystävä Mirjam. Nelivuotiaana isättömäksi jääneen Erkin köyhään ja niukkaan lapsuuteen ainoan valon ja turvallisuuden on tuonut äiti. Nyt hän on kuolemassa.

Äidin viimeisen elinpäivän aikana nuori mies käy kamppailua sisäisen minänsä kanssa. Äidin viimeinen toivo on, että hän voi jättää poikansa turvallisen naisihmisen haltuun: "Pidä huolta hänestä, Mirjam. Hän on liian hento ja arka ja tarvitsee huoltajaa. Ja Erkin tulee pitää aina Sinua arvossa." Mutta Erkki ei yksinkertaisesti tiedä, mitä arvostaa. Sen hän haluaa löytää:

"Haluatko, että jään luoksesi yöksi?"
     "Ei", sanoi Erkki.
     Mirjam ei vastannut. Erkki aavisti, että hän oli loukkautunut, ote hänen kädessään heltisi.
     "Ehkä et välitäkään minusta?" kysyi Mirjam hetken kuluttua. Hänen äänensä oli pettynyt. Itku ei ollut kaukana.
     "Tietysti välitän", sanoi Erkki. "Mutta sinun täytyy ymmärtää. Meidän iällämme… Se on mahdottomuus. Ja minä tahdon elää, nähdä maailmaa." Hän puristi Mirjamin kättä rohkaisevasti. "Katsohan", hän sanoi, "olisin lähtenyt aikoja sitten, jos äitiä ei olisi ollut. Nyt hän on poissa, enkä minä voi jäädä tänne. En voi, yksinkertaisesti sanoen en voi. Minun täytyy lähteä. Täällä en voisi kehittyä millään tavoin, minä tahdon nähdä maailmaa, kuljeskella."
     Mirjam oli äänetön ikään kuin hän olisi hitaasti pureskellut ja maistellut Erkin sanoja. Erkki tunsi, ettei Mirjam ymmärtänyt häntä, ei tulisi koskaan ymmärtämäänkään. Viimein Mirjam puhui.
     "Minun puolestani voit lähteä", hän sanoi hitaasti, ja syvällä kurkussa poreili itku. "Minun puolestani voit lähteä, en tahdo pidättää sinua..." Hän riistäytyi irti Erkistä ja melkein juoksi syrjäkadulle. Etäämpänä hän hiljensi kulkuaan odottaen, että Erkki tulisi hänen jälkeensä ja pyytäisi anteeksi. Mutta toinen sytytti savukkeensa, kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa.