Loppuun saakka

Suomen kustannusyhdistys lähetti kirjakaupoille kaksi kirjettä, 25.10.1944 ja 1.10.1945, joissa kehotettiin poistamaan 288 teosta ja lopettamaan niiden myynti. Myös kirjastojen hyllyillä kirjoja odotti sama kohtalo. Yksi näistä teoksista oli Olavi Siippaisen teos Loppuun saakka. Yhteistä näille opuksille oli se, että ne kaikki kertoivat tavalla tai toisella sodasta. Aihe oli Suomessa tuolloin tabu. Novellikokoelmansa lyhyessä johdantokertomuksessa "Yö Kannaksella", joka on päivätty helmikuussa 1943, Siippainen kirjoittaa näin:

Koskaan aikaisemmin ei mieleeni ole juolahtanutkaan yrittää tulkita tunteitani sanoilla, mutta nyt uskallan kirkkain otsin kuiskata tuon sanan, joka niin väkinäisesti irtoaa suomalaisen huulilta: rakastan.
Se on pieni, vaatimaton sana - kaikki sanani ovat pieniä. Tekoni, elämäni ovat pientä. Sinä yksin olet suuri, isänmaa.

Tuo novellin loppu kertoo jotakin oleellista Loppuun saakka -novellikokoelman tarinoista. Ensiksikin ne ovat alaotsikon mukaan "kertomuksia kahdesta sodasta". Tyypillistä niille on se, että päähenkilöt eivät ole sankareita. He lähtevät sotaan pakon edessä, mutta tuo pakko aiheuttaa sen, että he velvollisuudentuntoisesti myös asettavat itselleen sisäisen pakon ja sen sanelemana tekevät tekoja, joita lukija saa nähtäväkseen sankaritekoina. Mutta ennen muuta Siippaisen hahmot ovat tuntevia ihmisiä. Tunnelmat ja tunteet kirjailija kuvaa hyvin täsmällisesti. Erityisen analyysin kohteeksi pääsevät pelko ja kauhu:

Ja yht'äkkiä tulvahti häneen viimeisen kerran suunnaton kauhu. Kaikki tuntui hänessä jähmettyvän, hän halusi kääntyä ja paeta suojaan. Avuttomana hän tuiskahti lumeen ja aivot takoivat yhtä ainoata, mieletöntä sanaa: pois, pois, pois! Pois, ajatteli hän raivokkaasti, tehtävä on mahdoton, sitä ei voi suorittaa. Jokainen sitä yrittävä ammutaan seulaksi. Ja hän tahtoi elää, elää hinnalla millä tahansa!
On olemassa jotakin, ajatteli hän hätääntyneenä, on jotakin, joka on arvokkaampaa kuin elämä… Hän makasi vatsallaan kylmässä lumessa, viipyvän aamuhämärän keskellä ja tarttui kuin hukkuva oljenkorteen noihin sanoihin. On olemassa jotakin, joka on arvokkaampaa kuin yksilö: kansa. On jotakin, joka on arvokkaampaa kuin elämä: vapaus, jonka rinnalla kaikki muu on vähäpätöistä.

Kaikkien neljän novellin päähenkilöt kokevat jotakin edellä kuvatun tapaista, joskin jokainen hiukan eri tavoin. Yleensä henkensä vapauden puolesta antava ei ole siviilielämässä suuria tekoja tehnyt, vaan tuiki tavallinen, useimmiten työväenluokasta lähtöisin oleva mies. Poikkeuksen muodostavat vänrikki Lumpeela, tuomarin poika, ja kertomuksen "Mies, joka ei palannut" kirjailijaminäkertoja.

Suorastaan liikuttava on ensimmäinen novelli "Linjojen yli". Se kertoo Aatu Niemisen tarinan. Mies, jonka työläisisä ammutaan kansalaissodan levottomuuksissa, on koko ikänsä katkera tuomari Blombergille, joka tappomääräyksen antoi. Sodassa Nieminen kohtaa Blombergin pojan ja sodan erikoislaatuinen tilanne saakin Aatun omaksi ihmetykseenkin käyttäytymään ihan eri tavoin oli suunnitellut. Laajassa niminovellissa puolestaan nuori, sotaa pelkäävä mies lähtee vapaaehtoisena heittämään polttopullon hyökkäysvaunuun. Se on teko, josta harva selviää hengissä.

Äiti on se henkilö, jota Siippaisen teoksissa kuvataan erityisellä lämmöllä. Ja erityisesti niin, että äiti esitetään uhrautuvana ja epäitsekkäänä. Novellin "Mies, joka ei palannut" äitiä katsotaan sodasta selvinneen kirjailijan kautta. Hänen ryhmässään on Uuno Halttunen, joka kaatuu aivan minäkertojan nenän edessä. Äiti ei voi hyväksyä poikaansa kuolleeksi ja kirjailija arvelee, että pojan kaipaus ei ole enää äidinrakkautta vaan jo itsekkyyttä, mitä ei voida pitää ensinkään äidillisenä hyveenä. Mielenkiintoinen on myös äidin ulkonäön näkeminen petolinnun kaltaisena, usein äidin mustaa huivin lievettä verrataan variksen pyrstöön.

LOPPUUN SAAKKA (1943)