Sinimekkoinen tyttö

Sinimekkoinen tyttö käsittää 11 novellia. Koska sivuja on 167, novellit ovat paljon lyhyempiä kuin esimerkiksi esikoisnovellikokoelmassa Nuoruus sumussa. Sinimekkoisen tytön kertomukset aloittavat jo tyylillisestikin uuden novellinkerrontavaiheen Siippaisen tuotannossa, mitä myöhemmin sitten jatkavat kokoelmat Tarinaniskijä ja Herätys. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näissä kolmessa teoksessa ei kirjailijan tyylille ominaisesti jäädäkään pohdiskelemaan jotakin elämän kenties hyvinkin problemaattista kysymystä vaan Siippainen tarjoaa lukijalle pikemminkin välähdyksiä elämästä.

Yksi herkullisimmista tarinoista on "Joulutähtiä", joka sijoittuu 1800-luvun Kuopioon (tekstissä on viittaus Minna Canthin kauppa- ja kotitaloon Kanttilaan). Kertomuksen päähenkilö on parikymmenkesäinen puotilainen Hårdh, kauppias Nordmanin apulainen, jolle työnantaja eräänä jouluaattona puhelee seuraavasti:

"Niin, Hårdh on hyvä mies, olen sen huomannut ja pannut merkille", ja kauppiaan oikean käden sormet hyväilevät yhäti mustia viiksiä, jotka ovat aina huolellisesti hoidetut. "Hyvä mies, kohtelias ja nöyrämielinen. Mutta myöskin kovuutta Hårdhissa on, olen pannut merkille. Hän kyllä tulee menestymään. Hän on kovaa ainesta, nimensä mukainen. Ja senpä tähden Hårdh olkoonkin tervetullut kotiini tänä iltana."

Kutsu ilahduttaa Hårdhia, mutta myös hämmentää, sillä halpasäätyisenä hän vierastaa suurta joukkoa ja herrasväkeä. Ja ennen muuta suurin hämmennyksen aihe on kauppiaan tähtisilmäinen tytär Charlotte, johon Hårdh on rakastunut. Jouluillan kuluessa Hårdh pääsee jo hieman lähemmäksi mielitiettyään ja asiaa helpottaa myös nautiskeltu punssi. Rakkaus on ankara tauti, sen Hårdhkin saa todeta:

Kun vain hän voisi tottua Charlotten läheisyyteen! Mutta siihen ei totu. Tuo suloinen ruumis uhoaa jotakin, joka tekee Hårdhin pelokkaaksi ja kömpelöksi. Ja tuo katse, joka ohimennen sattuu häneen , se polttaa kuin tuli. Kerran hänen kömpelö kätensä sattuu koskettamaan Charlotten kättä. Hårdh tempaa kätensä pois eikä uskalla pitkään aikaan liikahtaakaan.
     Rakastaako Hårdh Charlottea?
     Tietysti, sillä mistä muusta tulisi tällainen arkuus, kuumuus ja onni. Mutta tietääkö Charlotte sen? Joskus Hårdh uskoo, että niin on, mutta sitten tulee taas sana, joka surmaa kaiken toivon. Charlottesta ei koskaan voi päästä selville.

       -  -  -

"Näkeekö Charlotte noita tähtiä?" Charlotte nyökkää hitaasti ja sanoo sitten hetken kuluttua hiljaisella äänellä, joka soi kuin musiikki: "Kyllä minä näen. Mitä Hårdh ajattelee niistä nyt tällä hetkellä?" Hårdh oli hetken vaiti, ennen kuin kuiskaa ja hänen äänessään on suuri, hiljainen pyyntö: "Minä ajattelen, ajattelen, että ne loistavat kuin Charlotten silmät." "Mikä saa Hårdhin ajattelemaan noin?" Silloin Hårdh aivan kuin selvenee hetkiseksi, on täysin kylmä ja pelkää, mutta sitä kestää vain hetkisen, sitten ja kokoaa itsensä ja kuiskaa: "Rakkaus."

"Näkymä Itkonniemelle" on omaelämäkerrallinen. Koko novellikokoelma on omistettu "ÄIDILLENI, pieneksi kiitokseksi uhrauksista, joiden luettelemiseen tämän kirjan sivumäärä olisi liian pieni." Tarinan keskeisenä paikkana on kirjailijan työhuoneen ikkunasta näkyvä maisema, jota hallitsee Itkonniemen tehdaskompleksi. Siellä on ollut myös Olavi Siippainen, ensin pikkupoikana äidin mukana tulitikkutehtaan saleissa ja myöhemmin tulitikkulaatikon päätyjä tai vaneria valmistaen. Siippaisen nuorena leskeksi jäänyt äiti raatoi tulitikkutehtaassa kaikkiaan 38 vuotta.

Oman sisäistarinansa novellissa "Näkymä Itkonniemelle" muodostaa Siippaisen äidinisän kohtalo, missä ruumiillistuu monella tapaa myös merkittävä osa kuopiolaista historiaa ajalta, jolloin teollisuutemme luotiin. Tuo sitkeä, pitkä, hiljainen mies työskenteli tulitikkutehtaassa peräti 55 vuotta ja kohosi tuona aikana työmiehestä työnjohtajaksi. Eläkkeelle jäädessään kirjailijan isoisä sai ansiomitalin ja kultakellon, joista jälkimmäinen jäikin aineellisesti vaatimattoman perheen suuresti varjelemaksi aarteeksi sillä seurauksella, että tämänkin kirjoittaja on saanut pitää tuota kapinetta hyppysissään…

Sinimekkoinen tyttö on ilmestynyt samana vuonna kuin Siippaisen romaani Maata näkyvissä eli 1946. Sinimekkoisessa tytössä on muutamia novelleja, jotka tyyliltään ja rakenteeltaan poikkeavat Siippaisen muista lyhyistä kertomuksista. Kaikissa ei ole jännitettä, mikä pitäisi tarinaa yllä. Joittenkin novellien jälkeen jää myös miettimään tarinan perusajatusta. Nimetkin ovat kovin epäsiippaismaisen runollisia: "Ylistys auringolle", "Joulutähtiä", "Satu nuoresta runoilijasta" tai "Pilvet". Mutta Olavi Siippainen ei olisi Olavi Siippainen, mikäli hän ei pitäisi huolta lukijastaan silloinkin, kun tällä on vaikeuksia ottaa kirjailijan tarina haltuun. Näin novellissa "Pilvet":

Koetin epätoivon vimmalla syventyä hänen kauneusmaailmaansa, mutta tunsin, että liikuin aivan pinnalla, en päässyt sisälle, kirja ei kyennyt järkyttämään. Ja se suretti minua, sillä tiesin ja tunsin, että se oli hyvä teos, enkä olisi halunnut sellaisen liukuvan ohitseni.

SINIMEKKOINEN TYTTÖ (1946)