Tarinaniskijä

Vuonna 1951 Olavi Siippaiselta ilmestyi peräti kolme teosta: kertomuskokoelma Tarinaniskijä (alaotsikkonaan "tarinoita sekä jokunen novelli"), romaani Ikuisilla niityillä sekä runokirja Menon yhteisyys yhdessä Laura Latvalan kanssa. Näitä opuksia olikin edeltänyt peräti viiden vuoden tauko. Nimittäin kaunokirjallisesti. Sodan jälkeenhän Siippainen toimi myös yhteiskunnallisesti aktiivisesti, kirjoitti pakinoita ja kolumneja Suomen Kuvalehteen ja Seuraan sekä avusti muun muassa Suomen Sosialidemokraattia kirjoittamalla kirja-arvosteluja. Yksi huomattavimmista yhteiskunnallis-kulttuurisista keskusteluista, mihin Olavi Siippainen osallistui, oli Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun vastaanotto. Siippainen nimittäin arvosteli terävin sanankääntein kaimansa tapaa kuvata sotaa.

Miehisellä alueella liikutaan myös Tarinaniskijässä, sillä lähes poikkeuksetta kuudentoista novellin päähenkilöt ovat miehiä. Erikoisuutena joukossa on novelli "Äiti", missä köyhä nainen, joka on aikoinaan saanut yksinäisen lapsen "semmoisen sivistyneen" miehen kanssa. Vaatimattomaan elämään tottunut äiti ei ole näkevinäänkään pojan etevyyttä, mutta mieskansakoulunopettaja saa äidin suostumaan panemaan jälkeläisensä oppikouluun ja sitä tietä jatkamaan opintojaan yliopistoon kielten maisteriksi. Mielenkiintoinen on minäkertojan (naapurin nuori mies) tapa kuvata Jokiskaa ja erityisesti tämän käsiä, jotka näyttävät petolinnun kynsiltä. Vertaus on muuten aivan sama, mitä Siippainen käyttää eräässä Loppuun saakka -kokoelman novellissa - tosin aivan toisessa sävyssä.

Monissa Tarinaniskijän novelleissa pohditaan jostakin syystä keskenään eriarvoisten ihmisten suhdetta toisiinsa. Näin esimerkiksi kolmessa kertomuksessa, jotka ovat saaneet nimekseen "Tavallisen miehen tarina", "Erinomaisen miehen tarina" ja "Salaperäisen miehen tarina". Ensimmäisessä kerrotaan vanhasta herrasmiehestä, joka tarjoaa kirjailijalle jutunjuurta elämästään, mistä hän pohtii:

Olen lukenut viime aikoina useita romaaneja, ja kaikissa niissä kerrotaan erikoisista sattumuksista tai erikoisluonteisista ihmisistä. Miksi kukaan ei kirjoita meidän tarinaamme, minun tarinaani, aivan tavallisen miehen tarinaa? Elämmehän mekin. Katsokaas: en ole kertaakaan ollut sopimattomasti juovuksissa, en ole jättänyt verojani maksamatta, minua ei ole koskaan vainottu poliittisten mielipiteitteni takia, en ole muuttanut puoluetta, en tehnyt aviorikosta, en löytänyt rahaa, en voittanut arpajaisissa, en ole, en ole hän hieman takeltui puheessaan - en ole tehnyt mitään muuta kuin e l ä n y t. Ja eikö teidänkin mielestänne kirjallisuuden tule kuvata juuri elämää?

Yksi kokoelman herkullisimmasta tarinoista on ehdottomasti "Vierailu", missä itserakas kirjailija on juuri saanut erään kertomuksensa valmiiksi. Tuo kertomus viehätti kovasti minäkertojan mieltä ja soi hänelle kauan kaipaamansa tilaisuuden näyttää arvostelijoille sekä lukijoille, miten älykäs mies ja suuri tyylitaituri hän loppujen lopuksi olikaan. Tuota onnen hetkeä saapuu kuitenkin häiritsemään muuan nuorukainen menneisyydestä...

Niin tuossa "Vierailu" -novellissa kuin useimmissa muissakin Tarinaniskijän kertomuksissa tarinan merkityksellisin osa on loppu. Usein tapahtumia katsellaan hieman sivullisen minäkertojan silmin ja viimeisissä sanoissa Siippainen panee hahmonsa pohtimaan elämän perimmäisiä kysymyksiä, oli kyse sitten kirjallisesta lahjakkuudesta (niminovelli) tai perintötekijöitten vaikutuksesta ihmisen elämänkohtaloon kuten traagisessa kertomuksessa "Joki".

TARINANISKIJÄ (1951)