	eli Laura Latvalan ja Olavi Siippaisen elämä ja teokset
Siilinjärven kirjasto
\| Prologi \| Laura \| Olavi \| Epilogi \| Lähteet \| Sivukartta \|

Edellinen: Tarinaniskijä Seuraava: Herätys

NAINEN JA VIISI MIESTÄ (1953)

ajanvietekertomus

Nainen ja viisi miestä.
1953, 1. painos, Karisto.
Kannen tekijä tuntematon.

Nainen ja viisi miestä -teoksen näkökulma on mielenkiintoinen. Päähenkilöä, nuorta näyttelijätärtä Alice Vuorta, kuvataan viiden keskenään hyvin erilaisen miehen silmin. Yhteistä herroille on se, että he kaikki ovat toivottaman rakastuneita Aliceen. Neitonen itse saa puheenvuoron vasta kirjan lopussa ja silloin selviää myös se, kuka viidestä miehestä on Alicen sydämen valittu.

Ensimmäisenä Siippainen kertoo Veikko Saaren tarinan. Hän on parikymppinen runoutta harrastava toimitusharjoittelija, eräänlainen sanomalehden luutturätti, joka saa kontolleen kaikki epämiellyttävimmät hommat. Nainen ja viisi miestä alkaa väitteellä "kaikki sanovat häntä huonoksi naiseksi" ja hieman myöhemmin: "Kukaan ei tiedä hänestä yhtään mitään, mutta kaikki vain puhuvat pahaa. Hän on liian kaunis, liian eloisa ja liian epäsovinnainen mahtuakseen kaupunkimme yleissävyyn. Juuri sen vuoksi rakastankin häntä. Juuri siksi puolet kaupunkimme miehistä ovatkin niin onnettomasti rakastuneet häneen."

Veikko Saari puolestaan itse on sitä mieltä, että Alice "on puhtain, kaunein ja iloisin kaikista maailman naisista". Vaikka Veikolla onkin aina ollut oma huone, runsaat ateriat ja kyllälti kirjoja, on elämä lehtori Puurusen ottolapsena ja äidittömyys ja sisarettomuus on tuonut hänen olemukseensa eräänlaisen synkkyyden ja viihtymättömyyden elämässä: "Ainoakaan nainen ei ollut silittänyt otsaani ennen kuin Alice sinä iltana..." Niinpä Veikko Saari rohkaistuu kosimaan neitosta, joka kieltäytyy ja ensimmäinen tarina päättyy kertojan kannalta hieman hämmentävissä tunnelmissa: kasvatusisä lähettää nuorukaisen opintomatkalle Pariisiin.

Toinen kertoja on ensimmäisen kertojan kasvatusisä, viittäkymmentä lähentelevä lyseon suomen kielen lehtori Alarik Puurunen. Hän ei omien sanojensa mukaan ole mikään eilisen teeren poika. Koulutoimensa lisäksi hänellä on turvallinen pankkitili, hyvin säilynyt ulkomuoto ja kohtalainen äly. Lehtori on ihmeellinen mies. Hänessä on jotakin kaksijakoisuutta. Näin hän kuvaa itseään:

Helka sanoi useasti, että olen kylmä luonne . En tiedä sitten, onko niin. Ehkäpä on ja ehkä ei. Missään tapauksessa en ole koskaan kuvitellutkaan olevani mikään 'hyvä' ihminen. - - - En koskaan ole halunnut lahjoittaa toiselle ihmiselle ratkaisevaa osaa itsestäni, en liioin sitä, että toiset tuhlaisivat tunteitaan minuun. Se on aina tuntunut minusta vastenmieliseltä.

Entä sitten näyttelijä, Jonne Pyykkö, joka ei oikein tiedä kummasta pitäisi enemmän; Alicesta vai rikkaasta perintöprinsessasta Liisi Willbergistä:

Muuten olin jo heti alussa selvillä, että omistin jonkinmoisen vaikutusvallan Aliceen. Kun harjoituksissa ohjeitten mukaan otin hänet syliini, hän värisi. Se ei ollut ihmeellistä. Olen tuntenut monen naisen värisevän siepatessani hänet kouriini. Minulla on sellaiset kourat, että väristään. Mutta kuitenkin tapaus oli poikkeuksellinen: tajutessani Alicen värisemisen tunsin kuuman ja rajun riemun tulvahtavan sydämeeni. Toisin sanoen: minäkin värisin. Se oli jo paljon merkillisempää, sillä tapoihini ei ole kuulunut kovinkaan helposti vavista.

Elämä Don Juanina ei ole kuitenkaan ensinkään helppoa, sen saa ensirakastaja Pyykkökin ankarasti tuta:

Maineeni tässä kaupungissa ( kirjan viitteiden perusteella Kuopio, kirj. huom. ) ei ole erikoisen hyvä. Tuskinpa se on sitä muuallakaan. Omasta puolestani en ole koettanut sitä kovastikaan varjella, mutta vaikkapa olisin yrittänytkin, niin tuskin olisin onnistunut. Tällaisella ruumiinrakenteella varustettua näyttelijää ympäröi aina joukko naisia, jotka kuvittelevat syvääkin ihastusta. He muodostavat yleisön kantaporukan, jota ei voi eikä saakaan kohdella tylysti. Kaikesta tästä saa näyttelijä palkaksi huonon maineen.

Kalle Willberg, kauppaneuvos, on mies jota on aina paleltanut. Lapsena ja nuorena vilua toi köyhyys, vanhempana eivät rahatkaan ole lämmittäneet varsinkin kun vaimoksi sattui Edith, lääninkamreerin tytär, oikea jääpala naiseksi. Kauppaneuvoksen pitää elää yli kuusikymmentä vuotta ennen kuin hän rakastuu. Näin herkullisesti Siippainen kuvaa ikääntyvää herraa intohimon syleilyssä:

Olen taipuvainen uskomaan, ettei nuori eikä edes keski-ikäinenkään mies tiedä paljoakaan intohimosta. En ainakaan minä ole tietänyt. Tuolloin se on vain pintakuohua, joka ei kosketa syvemmälti. Mutta vanhuksilla on toisin. Ja katsoinpa asiaa miltä kulmalta tahansa, en voi kieltää olevani vanhus. Siitä ei päästä mihinkään: päälaellani on vain muutama hahtuva, kasvoni täynnä katkenneita verisuonia, sillä koko ikäni olen saanut tehdä ankarasti työtä, ja useimmat vuosiluokastani ovat kadonneet sinen, mistä ei enää palata. Tiedän liiankin selvästi, millaiset nautinnot minulle ikäni puolesta kuuluisivat: lämpimät tohvelit, räiskyvä takkatuli ja metelöivät lapsenlapset. Mutta nyt kävikin niin, että minä, kauppaneuvos Willberg, jonka elämästä ei uteliainkaan juoruakka voi löytää ainutta luvatonta suhdetta, olen rakastunut ja kaiken lisäksi vain parissakymmenissä olevaan tytönheilakkaan! Sillä vaikka Alice onkin ikäisekseen harvinaisen vakavaluonteinen ja hillitty nainen, eivät mitkään hyveet tee tyhjäksi sitä surullista tosiseikkaa, että ikänsä puolesta hän vaikuttaa pelkältä heilakalta. Se tieto sammuttaa kaiken iloni. Onnettomia ne iäkkäät miehet, joiden kohdalle tällainen tunnemyrsky osuu. Se tuo kuoleman, kauhistuttavan kuoleman, niin lähelle kuin katsoisi sitä vahvasti suurentavalla kiikarilla. - - - Intohimoni ei tottele järkeni ääntä.

Lakimies Henrik Svarströmistä ei pystytä mainitsemaan ainoatakaan esimerkkiä siitä, että hän olisi ylittänyt lain rajan. Miehen luonteen kovuus johtuu sodasta. Rakkaudellakin on oma osuutensa asiaan, yksi avioliitto takana ja entisen rouvansa jälkeen Svarström väittää osaavansa valita aviopuolisonsa. Ja Alice Vuori Henrikillä on nyt tähtäimessä ja keinot ovat ammatillisen julkeat.

Svarströmien tapaan olen sukupuolisesti erittäin voimakas. Se merkitsee: olen aina osannut antaa arvonsa naiselle. Kaunis, älykäs, impulsiivinen nainen - mikä muu olisi saman arvoista? Tietysti toinen nainen, jolla on kaikki nuo ominaisuudet! Voimakkuudestani johtuu, että elämässäni on ollut varsin runsaasti noita virkeitä, viehättäviä olentoja, kuten nuhruisella Jonne Pyyköllä, vaan hyvällä maulla ja harkinnalla valittuja rotutyttöjä. Tyyppini mukaisesti kartan tietysti raskaita suhteita, joissa mies voisi joutua peruuttamattomasti kahlehdituksi. Mikäli tunnen sukuani, sellaiset suhteet ovat olleet kaikille Svarströmeille vieraita. He kaikki ovat menneet varsin myöhään avioliittoon, valinneet kukin älykkään, kauniin ja sivistyneen naisen, joka on pystynyt antamaan hyvän perintöosan lapsilleen. Juttu on ollut sitä myöten selvä.

Mutta mitä sanoo kaikkien rakkauksien kohde Alice Vuori?

Kaikki miehet ovat hassuja.
Kun ajattelen sitä soppaa, minkä nuo viisi kaikkein hassuinta miestä ovat keittäneet, tunnen halua polkaista kantapäilläni lattiaa ja heläyttää heille jokaiselle tulisen korvapuustin. Mutta sitten minua taas alkaa naurattaa. Herranen aika, en koskaan ole tiennyt olevani n i i n vastustamaton! Minulla ei ole milloinkaan ollut harhaluuloja kyvyistäni. Ei ainakaan miesten metsästäjänä.

Nainen ja viisi miestä on määritelty - ehkä ajan hengen mukaan - ajanvietekertomukseksi. Koska kirjan pääteema on rakkaus, tyypityksen ymmärtää varsinkin luettuaan viimeisen osion, joka onkin hengeltään kevyin. Rakkaudesta kirjoittaminen miellettiin jotenkin vähempiarvoiseksi, vrt. vaikkapa Aino Räsäsen Helena-kirjojen nuiva vastaanotto kirjallisuuden ammattilaisten piirissä. Kuitenkin teoksessa on mielenkiintoista ihmisanalyysia ja joissakin kohdin syvemmällekin menevää erityisesti miehen sielun tutkiskelua.

Joutavamminkin voi aikaansa viettää kuin tätä kertomusta lukemalla.