Menon yksinäisyys

Eletään 1930-luvun lopun Kuopiossa. Aarne Korhonen asuu edelleen lapsuudenkodissaan Linnankadulla. Aarne on edennyt urallaan varastonhoitajaksi ja tulitikkutehtaan sijaan on tullut vaneritehdas. Tuon Kuopion Itkonniemellä sijainneen tehtaan esikuvana lienee ollut Savo Oy, missä tulitikkutehtaan tiloissa tulitikkujen valmistuksen jälkeen alettiin valmistaa vaneria ja kovalevyä. Tehtaassa jauhinkoneet hienonsivat hakkeet levyn valmistusta varten sopivaksi.

Keskeistä Menon yksinäisyys -romaanissa on nuorukais-Aarnen kasvu aikuiseksi. Asiaa käsitellään lähinnä kahden tapauksen kautta. Toisaalta ammatinvalinnan, jossa keskeiseksi nousee päähenkilön suhde työväenluokkaan ja toisaalta ensimmäisen vakavan nuoruudenrakkauden, missä tapahtumassa taas ei voi sivuuttaa Aarne Korhosen kuolemaisillaan olevaa äitiä. Kaikkia näitä asioita yhdistää kirjoittaminen. Raskaan fyysisen työn vapaa-ajalla Aarne kirjoittelee eri lehtiin ja valmistelee romaania haaveissaan kirjailijan ura.

Yksi romaanin keskeisiä kysymyksiä on kohoaminen pois omasta luokasta. Aluksi se ilmenee lähinnä työläismaailmassa koettuna orpouden tunteena, mikä toimii merkittävänä kasvun pontimena. Myöhemmin se saa voimakkaamman kritiikin piirteitä, sillä työläinen näyttäytyy ennen muuta henkisesti typeränä laumaeläjänä. Vieläpä on hän pannut sydämensä mammonaan ja kaiken huipuksi on siveelliseltä tasoltaan varsin alhainen, viettien ja vaistojen orja. Eli omasi täysin päinvastaisia arvoja kuin mitä intellektuellien (ja tulevan kirjailijan) esteettinen maailmannäkemys ihannoi.

Toinen merkittävä asia liittyy Aarne Korhosen suhteessa ystävättäreensä Toiniin. Tässä ilmenee mielenkiintoista ristiriitaisuutta. Nuoruudessaan Aarne etsii pitkään sitä, jolle voi säästää itsensä koskemattomana, tosin pikemmin sydämensä kuin ruumiinsa puolesta. Toini on vihdoin tällainen, jonka kanssa voi toteuttaa sekä tunteen että intohimon paloa. Kuitenkin avioliiton Aarne näkee mahdottomana, sillä luovalle ihmiselle avioliitto ja siitä mahdollisesti seuraava köyhyys olisi kahle.

Sodan vaaran uhatessa Suomea vaneritehtaan työnjohtaja varoittaa Aarne Korhosta sosialistisesta toiminnasta. Sodan allahan tunnettuja vasemmistolaisia ja hallituslinjan vastustajia oli otettu turvasäilöön. Poliittisuuden sijaan Aarne Korhosen kiinnostuksen kohde on kuitenkin kirjailijan ura. Sen täydellinen toteutuminen jää lukijalle hieman avoimeksi, sillä sota alkaa ja Aarne Korhonenkin saa kutsun. Näin rintamalle valmistautumisen järjestelyt tapahtuvat pienessä sisämaan kaupungissa Kuopiossa:

Tänään kootaan siis kaikki kohtalonlangat, jotka tässä pienessä metsäisessä maassa ovat soluneet erillään ja ristikkäin tai kukaties ihan yksinäisinä ja unohdettuina. Niistä punoutuu yksi ainoa luja köysi, johon yksinäiset säikeet katoavat. Ei ole enää olemassa yksilönkohtaloita, vaan osa on yhteinen ja jakamaton: murtumaton kuin graniitti. Tunnet sen elävästi hengittäessäsi kosteahkoa lokakuun ilmaa synnyinkaupungissasi, jolle tämä päivä on niin tyystin erilainen kuin sen lyhyen historian kaikki muut päivät. Tehtaat kohottavat piippunsa yhtä korkealle ja määrätietoisina kuin ennenkin, mutta nyt niiden kurottuminen on mykkää: Yhdestäkään ei nouse savua. Ne miehet, joita kutsu ei ole ehtinyt tavoittaa kotoa, ovat saaneet korttinsa työpaikoilleen ja lähteneet sieltä hiljaisina, pahaenteinen uhmavilke silmissään. Viikkoja kestänyt mykkä ja tuskallinen odotus on poissa: me emme alistu. Suurvallat saavat kuvitella mitä tahansa mahdistaan ja luulla, että pienet taipuvat niiden oikkuihin: me emme alistu. Naisetkin ovat vapautuneet säikähdyksestään ja heikkoudestaan. He eivät ehkä pysty suhtautumaan tapahtuneeseen yhtä vaiteliaina kuin miehet, mutta heidän huulensa ovat nyt vääntyneet yhtä tiukkaan juonteeseen: me emme alistu. Lyhyet rakkaudenhetket, jotka ennätetään siepata ennen lähtöä, ovat aivan toisenlaisia kuin koskaan, täynnä lausuttua tai lausumatonta tahtoa: tahdon pojan! Kuka tietää, palaatko koskaan? Siksi: anna minulle poika, maa tarvitsee miehiä... Ja oudoksuttavan moni punakasvoinen rääpäle onkin seuraavana kesänä aukaiseva pienen suunsa saamatta kenties milloinkaan hämärintä aavistusta sen päivän jyhkeästä uhmasta, jolloin hänet kutsuttiin täyttämään poistuvan isänsä paikka. Kiirettä riittää, sillä kaikilla on olevinaan ylen paljon puuhattavaa ja ostettavaa eikä kenelläkään riitä luottamusta siihen, että pienen maan armeija pystyisi antamaan sotilaille paljonkaan. Iltapäivällä ovat myymälät jo tyhjät ja kadutkin alkavat hiljalleen rauhoittua. Osa miehistä seisoo jo kokoontumispaikoilla. Kansakoulujen pihamaat ovat täynnä joukkoja, kenttäkeittiöt savuavat, tupakoidaan ja odotetaan. Vain joku harva sotilaspukuinen upseeri kiirehtii silloin tällöin miesten lomitse. Jossakin paikassa jo järjestäydytään. Siviiliasuisten reserviupseerien komennot kajahtavat harmaassa ilmassa, mutta nyt niitä totellaan nopeasti ja täsmällisesti. Kiirehtiessään kantamuksineen tuon koulunpihan ohi Aarne Korhonen tulee pysähtyneeksi katsomaan. Hänen silmänsä erottavat rivistöstä montakin tuttua hahmoa, mutta tänä hetkenä hän äkkiä tuntee oudoimmankin veljeään tutummaksi. Uhma, joka aamulla kilahti kirkkaana sävelenä hänen sydämessään, tulvahtaa nyt koko olemukseen lämpimänä, melkein kuumana ja riemullisena. Ja siinä nojatessaan matalaan koulunaitaan hän saa lopullisen varmuuden: hänen nuoruutensa on päättynyt tänään.

MENON YKSINÄISYYS (1959)