Menon yhteisyys

Laura Latvalan ja Olavi Siippaisen yhteisrunokokoelman alaotsikkona on "vaelluslauluja". Teos alkaa Siippaisen runoilla, joista ensimmäinen kuuluu näin:

Tyhjätasku miehes on,
kaiken tuhlas, kelvoton,
seuraan ylen hämärään,
yhtä vain ei, sydäntään.

Runo liittyy mielenkiintoisella tavalla koko kirjailijan tuotannossa esiintyvään rakkaustematiikkaan. Useinhan päähenkilönä on nuorukainen, joka haaveilee kirjailijan urasta. Samaan aikaan hän on rakastunut johonkin nuoreen naiseen (mm. Menon yksinäisyys, Nuoruus sumussa). Ongelmaksi muodostuu juuri tuo sydämen puhtauden säilyttäminen. Mies voi syleillä monia naisia, mutta sydämensä hän voi lahjoittaa vain yhdelle. Tämä ajatus toimii myös monissa Menon yhteisyyden runoissa, jonka kirjailija ilmaisee proosarunollisin säkein "ennen kaikkea poimin suudelmia heidän ujoilta tytönhuuliltaan" ja sitten "väärät rakkaudet ja väärät laulut joutivat mennä menojaan."

Ajatus köyhästä kirjailijasta on myös Siippaiselle läheinen. Kirjeessään (julkaistu kokoelmassa Kirjeitä kirjailijatovereille) eräälle runoilijanammatista haaveilevalle abiturienttineitoselle hän kuvaa ammatin varjopuolia:

Mutta jos tunnette, että runo on teidän ainoa ilmaisumuotonne, niin valmistautukaa kestämään myöskin runoilijan osa. Tulette jäämään köyhäksi, perhettä ette voi ajatellakaan, terveytenne murtuu ennen aikojaan ja...

Menon yhteisyydessä kuitenkin perhe on kuitenkin perustettu ja kestävä parisuhderakkaus ja ennen muuta äitiys saavat aikaan runoilijan ylistävämmät säkeet. Rakkaus huipentuu kuolemaan, sillä:

Rakkaus on helvetti - mutta taivaaksi muuttuneena.
Rakkaus on taivas, mutta kuumuudeltaan helvetin lainen.
Rakkaus on kulkea käsikädessä loputtomasta loputto-
maan niin, etteivät kädet koskaan irtoa.
Rakkaus on juuri siinä, etteivät kädet koskaan irtoa.

Kerran Lopullisuuden Maassa nousee sieluni ylös puun
juurelta, missä se on lojunut Sinua odottaen, ja sanoo:
- Sinä siis tulit.
Ja Sinä katsot minua samalla tavalla kuin sinä
syksyisenkirkkaana aamuna, jolloin olit lahjoittanut minulle
ihanan koskemattomuutesi ja sanot:
- Minä tulin.

- - -

Rakastettuni, tiedät minun odottavan sitä päivää.

Mielenkiintoinen näkökulma on heti kokoelman Laura Latvalan ensimmäisessä runossa, missä aviomies nähdään suden hahmossa. Lea Rojolan mukaan kuvitelma siitä, että ihminen voi muuttua eläimeksi (ja toisin päin) on yhtä vanha kuin sivilisaation historia. Pohtiessaan Aino Kallaksen Sudenmorsiamen Aalon naiseutta Rojola kiinnittää huomiota 1900-luvun ensi vuosikymmenten "uuteen naiseen", jonka seksuaalisuus nähtiin erityisen huolestuttavana uhkana. Seksuaalisuus muutti naisen petomaiseksi, pahuuden ruumiillistumaksi.

Ajatus aviomiehestä vertautuneena suteen ja sitä kautta naisen seksuaalisuuteen on sikälikin mielenkiintoinen, että näin tapahtuu myöhemmin myös Latvalan ja Siippaisen toisessa yhteiskokoelmassa Toisillemme. Nämä ovat myös ainoat tekstit Laura Latvalan tuotannossa, joissa voi nähdä seksuaalisuutta, vaikka se ajan säädyllisen tavan mukaan olikin hyvin piilotettua "uudesta naisesta" huolimatta Tässä intohimo saa vertauskuvakseen luonnonvoimat:

Totisesti ei rakkaus ole maitovelliä ja rieskaa!
Kun kaksi tulenpalavaa lieskaa
sähisten yhteen lyö,
käy valkoiseksi yö.

Meteoreja sinkoilee ja taivaat aukeaa,
minän kireä kuori vastuksetta laukeaa,
tajunta laajentuu äärettömyyksien taa
ja katoaa -

Mahtavat mainingit hukkuneet takaisin rantaan tuovat,
he virkoavat henkiin ja hellyyden lähteestä juovat,
ihmetellen he toisiaan katselevat ja kysyvät,
onko se taivas, minkä he näkivät.
Puhdistuneina he nousevat tulikylvystään,
nukahtavat sylikkäin rannalle uneen keveään,
ja kun he heräävät siitä, on ihana tieto heissä:
tajuamattomia on tapahtunut meissä.

Menon yhteisyyden alaotsikko "vaelluslauluja" kuvaa hyvin runokokoelman peruslähtökohtaa. Avioliitto nähdään yhteisenä matkana. Kerttu Saarenheimo on todennut, että Laura Latvalan osuus kokoelmassa on lähinnä säestävä ja "aitonaisellisen altis". Nämä eivät ole kuitenkaan välttämättä negatiivinen piirre, sillä mies ruumiillisesti vahvempana voidaan nähdä myös eräänlaisena isähahmona ja raskaan reitin edellä kulkijana. Lukijan huomio nimittäin väistämättä kiinnittyy sellaiseen seikkaan, että Olavi Siippaisen runot ovat kokoelmassa ensin. Ankarana ja rankaisevana isänä näyttäytyy myös kirjailijapuoliso seuraavassa runossa:

Kukaan toinen ei niin selkää sivalla
säälimättä, tuimannapakasti,
kuin sinä, ei niin viiltävällä ivalla
vieras ruoskia voi, luihin asti.
Liirumlaarumlaulelusta
lopun teit ja äkkipikaa.
Vaadit pyhää kajahdusta -
valtameret, lainehtikaa
jyminällä vesivuorten,
vaeltakaa, ratsastajat;
musertukaa, ihmisrajat,
räjähtäissä pallonkuorten!

Elämänkumppanin merkityksellisyyttä elämän mittaisella matkalla kuvaa myös terävästi Latvalan rinnastus yksinäisestä ihmisestä ja kalasta kuivalla maalla aivan kuin kansanperinteen vertaus "Akaton mies on kuin hännätön susi."

Kuin kuivalla kala
olin äsken vielä,
oli kurkussa pala,
piti tyhjää niellä.

Nyt kuin kala koskessa kanssani uin,
karit ohitse lentävät hipaisuin,
ja jos kallioseinään me iskemme päämme,
vähät siitä! Me sittenkin yhteen jäämme.

MENON YHTEISYYS (1951)