Toisillemme

Olavi Siippainen on omistanut oman osuutensa "Lauralle 28.9.1957" eli Laura Latvala on saanut puolisoltaan 12 runoa 36-vuotissyntymäpäivänään. Siippaisen runot ovat miehen runoja. Runoja miehestä. Runoja miesten asioista. Runoja saalistamisesta ja sodasta taustanaan suomalainen metsä. Läsnä on koko miehen elämä, kuolemakin.

Siinä missä Laura Latvalan Lamentationes-runot ovat syntyneet kuolemasta ja sitä seuraavasta surusta ja tuskasta, ovat Siippaisen Toisillemme-runot syntyneet elämästä, jatkumosta:

Kodissani kasvaa poikia,
näreitten kaltaisia
kapeaa, ylpeää heimoa,
joka anastaa tilansa taivaalta
ruhjomatta ketään alleen, puhumattakaan tönimisestä.
Täällä kasvavat poikani,
hiljaiset
ja jäntevät ovat heidän askeleensa - muurahainen polun varrella
kertoo heille tarinaa elämästä,
jossa on vain teon eikä sanojen uljuutta.
Täällä elävät poikani,
turvallinen
on heidän olonsa - heidän äitinsä kertoo heille sanattomalla
lämmöllään
elämän hiljaisesta kirkkaudesta, jota sanat eivät tavoita.

Rakkaudelle, tuolle elämän suurimmalle mysteerille, Olavi Siippaisella on omat määritelmänsä:

Rakastan naiseni rintoja, jotka ovat maitoa täynnä.
Rakastan naiseni vahvoja reisiä ja hänen huultensa aistillista
                                                       naurua.
Rakastan remahtavaa iloa, vahvaa viinaa, karahtavaa perkelettä
                                                    ja puukkoa,
murhaajan pakoa läpi pimeän metsän ja tyytyväistä murahteluaan:
ainakin se mies sai kyllikseen!
Rakastan syksyisen korven kaikkia ääniä.
Liian väkevä on sydämeni rakastamaan kapean käden
                                     jousenvetoa viulunkielillä,
liian punainen on sydämeni rakastamaan neuvotonta jumalaa ja
                                         hänen messiaspoikaansa.
Olen mies ja rakastan vain tosia asioita.

Miehen unelman pohja on hänen tahtonsa.

- - -

Tänä hetkenä tiedän, mikä on miehen juovuttavin osa:
kasvaa siementänsä levittäen.

Laura Latvala kirjoitti Toisillemme -kokoelman Lamentationes (lat. valituksia) -runot heti Olavi Siippaisen kuoleman jälkeen vuonna 1964. Nuo viisi runoa suppeudessaankin ovat runoilijan monipuolisin, yhtenäisin ja kypsin kokoelma. Traagista, että ne ovat syntyneet surusta, sillä vuonna 1947 kirjoittaa Olavi Siippainen omaelämäkerrassaan: "Runous on miesten asia, ei siinä ole tilaa sairaskertomuksille tai naismaisille nyyhkytyksille."

Ensimmäisessä runossa "lyyrinen minä" on synkän ja ankean tunnetilan vallassa. Syytä siihen, miksi "koiruohoksi on elämä on minulle tullut" ei vielä paljasteta. Kuolemasta puhutaan vain ohuin viittauksin "kuuntelen tuulen elävää puhetta" ja "Maa ei mene niin syvään routaan, / maa ei mene, mietin, mutta mitä se auttaa tässä." Epäilykselle siitä, mistä on kyse, jättää myös runon ensimmäiset kolme riviä:

Kuljen huoneesta toiseen
ikkunasta ikkunaan,
tähyilen tielle ja odotan.

Toisessa runossa lukijalle heti ensimmäisillä riveillä paljastuu karmea totuus:

Voi, susinaaraalta on puoliso viety,
sudenpennut itkevät isäänsä.
En ulvo kuulle, ei se mitään kuule,
kuu on kuollut taivaankappale.

Elämän ja kuoleman täydellistä vastakohtaisuutta korostetaan hyvin vahvasti. Runossa on myös varsin rohkeaa seksuaalisuutta. Huomionarvoista on se, että jälleen viittaukset suteen ja seksuaalisuuteen yhdistyvät, vrt. Menon yhteisyys -kokoelma.

- - -

Viime syleilyn lämpö
viipyen jäsenissä
kosketan rintojani - ne elävät yhä.
Mullassa ei syleillä, nukutaan pitkää unta,
mutta minä olen uneton, tuskainen.

Kolmannessa runossa nainen kapinoi Kohtaloa vastaan, joka kuristaa mieskuntoisia miehiä sydänverisuonitaudilla ja kaataa heitä kuin heinää - huomaa viittaus viikatemieheen. Nainen heittäytyy suorastaan uhmakkaaksi ja puhuttelee Kohtaloa:

- - -

Mutta on jotakin, johon et yllä:
ihmisen rakkaus, miehen ja naisen,
kiihkeä, lämmin, tuhon uhalla säteilevä.

Neljännessä runossa, marraskuun mustasta on tultu jouluaaton lumisuuteen, minä on jo jollakin tavoin hyväksynyt kumppanin kuoleman "Muutaman lyhyen tunnin / riittää niukkaa valoa." Runon lopussa on jo herkkää lohdullisuutta:

Koverran lumeen kuopan,
panen kynttilän hänen sydämensä kohdalle,
Ole hänen luonaan, valo,
valaise
varjele
jouluyö.

Lamentationes - kokoelman viimeisessä runossa nainen katsoo jo tulevaisuuteen, sillä hän puhuttelee puolisoaan rakastettuna ajassa ja ajattomuudessa. Siitä huolimatta, että "Minulle vain tämä hirveä perspektiivi: / tulevat pitkät vuodet vihlovaa ikävää täynnä", niin runon minä toteaa olevansa maailman rakentaja ja kantavansa tulevaisuuden lupausta. Kaiken huipentaa toivo jälleennäkemisestä, missä viitataan Laura Latvalan puolison Olavi Siippaisen romaaniin:

TOISILLEMME (1965)